6. elokuuta 2018

Suunto 9 vs. Suunto Spartan Ultra vs. Suunto Ambit2

Nyt on mittaria koko käsivarrelle! Vauhtisammakon juoksukoulun ja Suunnon yhteistyön kautta sain päivitettyä uutta rautaa koeajoon. Laite on edelleen tuttua ja turvallista Suunto-mallistoa ja on nimeltään Suunto 9 Baro Black with Belt. Vuosien mittaan käsivarteeni on kasaantuneet myös mallit Ambit 2 ja Spartan Ultra. Nämä molemmat olen ostanut itse, kun taas viimeisimmän sain tultuani valituksi Suunto Pacemaker Ambassadoriksi tämän vuoden Paavo Nurmi maratonille. Sain Suunto 9:n jokusen viikkoa sitten sitten. Seuraavassa lyhytaikaisen käytön jälkeisiä ajatuksia mallien välisistä eroista ja yhtäläisyyksistä. Postaus on pintapuolinen, takuulla subjektiivinen, raapaisu laitteiden ominaisuuksiin ja kehityskaareen. Kattavampi esittely Suunto 9:stä löytyy esimerkiksi DC Rainmakerin sivuilta.

Mittarin saatuani kuvasin unboxing videon ja se löytyykin aiemmasta blogipostauksesta.

Mittaria pitempäänkin käteen -
Vasemmalta oikealle Suunto Ambit 2, Suunto Spartan Ultra, Suunto Baro 9

Suunto Ambit 2

Tukeva, kestävä, työkalumainen silleen hyvällä tavalla. ANT-lähetinmokkula söi paristoja kiukulla, myös itse lähetinvyöt olivat kulutustavaraa. Latauskaapelin nastat jäävät jumiin. Suunnon ensiluokkainen asiakaspalvelu ansaitsee kiitoksen kun jaksoivat lähettää uusia vöitä ja kaapeleita takuuseen. Vaihdoin Spartan Ultraan ihan vain siksi että halusin uuden mittarin. Ambitissa ei ollut mitään vikaa. Riittävän pitkä hihna. Mittarin saa näkyville takin hihan päälle vaikka kelit olisivatkin huomattavan arktiset. Itse mittarin mekaniikalle wahva peukku. Kestää

Suunto Spartan Ultra 

Spartan Ultran (SU) ostin huhtikuussa 2017. Valinta osui SU malliin sen pisimmän akunkeston takia. Ultra ei mittaa sykettä ranteesta, joka rajoittaa sen toimintaa esim. palautumisen seurantaa ajatellen. Myös tämän mallin lähetinvyö syö paristoja, joskin paljon maltillisemmin kuin Ambit2. Valkoinen ranneke on pysynyt hyvin puhtaana, vaikka mittari kädessä onkin ryvetty useammassakin hetteikössä. Spartan Ultran akun kesto ansaitsee myös ison peukun. Lataus tuntuu hitaalta, joskaan en ole latauksen kestoa kellottanut. Unen laadun seuranta suuntaa antava. Tämä johtuu ymmärtääkseni siitä että mittaus perustuu puhtaaseen liikeanturin dataan, pelkällä mittarilla kun ei sykettä saa mitattua. Jos liikut nukkuessasi, nukut siis huonosti. Olen, sängystä nousematta, saanut monena yönä kellotettua itselleni muutaman sataa askelta. Mittarin tullessa markkinoille useat käyttäjät ovat valittaneet sales start softan olleen raakile, tähän mielipiteeseen on helppo yhtyä. Viimeisin suuri ohjelmistopäivitys toi mittarin sille tasolle kuin sen olisi pitänyt myynnin alkaessa ollakin. Käyttöliittymän logiikka avautuu nyt minullekin.

Vielä pikku nyanssi koskien unen mittaamista: Laitoin mittarin illalla lataukseen potkupalloa katsellessani. Matsin loputtua akku oli täynnä joten laitoin mittarin käteen ja menin nukkumaan. Aamulla hämmästelin 11 tunnin yöunia. Laite (liikeanturi) oli mitä ilmeisimmin tulkinnut latauksen aloituksen nukkumaan menemiseksi ja alkoi laskemaan tunteja kuin lampaita. Sinänsä loogista, eihän mittari tuona aikana liikkunut. SW kehitysporukalle FYI: Harva nukkuu kahlehdittuna metrin mittaisella piuhalla tietokoneen USB porttiin. Mittari ei myöskään ole kovin mukava jos sentin paksuinen - vahvalla magneetilla mittariin kiinnittyvä latausliitin on kiinni Spartanin ja ranteen välissä. Unen mittauksen ei siis pidä käynnistyä mittarin ollessa latauksessa. Ugh. Treenin jälkeinen synkka on _hidas_. Varsin usein se myös epäonnistuu ensimmäisellä kerralla. Johtuuko sitten bluetooth yhteydestä, käyttämäni puhelimen (Apple) BT toteutuksesta vai Suunnon mobiiliappista, mene ja tiedä.

Sync failed. Again



Suunto 9 Baro

Käyttöliittymä on tuttu Spartan Ultrasta. Äkkiseltään katsottuna poikkeavia ovat vain ranteesta tapahtuvaan sykemittaukseen liittyvät näytöt ja asetukset. Mukana tullut tuhti käyttöohjekirja (edit: kyseessä on quick guide) sisältää vain opastuksen vain perustoimintojen käyttöön. Siis sellaisiin toimintoihin joita ainakin itse osasin käyttää ilman apuja. Latauskaapeli toisessa päässä on jo Spartan Ultrasta tuttu, vahvalla magneetilla varustettu pikaliitin. Kaapelin toisessa päässä oleva USB liitin on edelleen edellistä sukupolvea, eikä uusinta mallia (USB-C). Mittaria ladatakseen pitää kaivaa museosta esiin sopivaa välineistöä. Toki, perus 'usbi' (liekkö se sitten malli A) on takuulla yleisin liitäntä tietokoneen kyljessä vielä pitkään. Sekä Spartan Ultrassa, että Suunto ysissä korkeuden mittaus perustuu ilmanpaineeseen. Tätä kirjoittaessani toinen mittari näyttää 44 metrin korkeutta meren pinnasta, kun taas toinen ilmaisee 104 metriä. En kuitenkaan vielä ole määritellyt reference pointia Suunto 9:lle ja automaattinen säätö saattaa viedä vielä hetken. Kattellaan.

Myös Suunto 9:ä bluetoothin avulla Movescountiin synkatessa ensimmäinen yritys epäonnistuu lähes poikkeuksetta. Ja koska mobiiliapissa ei ole "sync now" -tyyppistä painiketta, harjoituksen siirtääkseen käyttäjä joutuu kikkailemaan tovin jos toisenkin. Jokaisen harjoituksen olen lopulta onnistunut siirtämään, mutta parhaimmillaan (i.e. pahimmillaan) aikaa on subjektiivisesti arvioiden vierinyt liian pitkään. Suihkussa ehtii hyvin käydä. Ja syödä.


"Last sync failed"


Ranteesta tapahtuvalta sykkeen mittaukselta odotin paljon ja sen suosio onkin kasvanut viime aikoina. Tämä ei ole kovin suuri yllätys,  onhan se sykevyötä näppärämpi tapa taltioida sykkeet normaalin arjen tohinassa. Kaikki merkittävät valmistajat ovatkin lisänneet optisen mittauksen uusiin laitteisiinsa. Kuten todettua, omassa - saatikka missään muussa - Spartan Ultrassa ei optista mittausta vielä ollut, Suunto 9:n se oli kuitenkin saatu mahdutettua. Empiiristä tietoa toiminnosta minulla ei näin ole päässyt kertymään. Ymmärrykseni mukaan ranteesta saatava syketieto on kohtuullisen luotettavaa, mutta jos ihan oikeaa sykedataa halutaan kerätä talteen, rinnan ympärillä oleva lähetinvyö on edelleen se varma valinta.

Muutaman käyttökerran jälkeen ajatukset optisesta mittauksesta ovat ristiriitaiset. Liekö teknologia sittenkin vielä liian tuoretta, vai onko vika käyttäjässä? Siis, mittarin remmi liian löysällä tai mittari väärässä kohtaa käsivartta. Joka tapauksessa on vaikea luottaa optisen mittauksen dataan. Hyvänä uutisena se, että joissakin harjoituksissa 9:n optisesti mittaama syke on hämmästyttävän lähellä Spartan Ultran ja lähetinvyö -combon taltioimaan dataa. Toisinaan saatava data on yhtä hyödyllistä kuin käyttäisi käkikelloa Formula 1 autojen kierrosaikojen tallentamiseen. Ääripäänä tahaton golf-kierroksen syketietojen tallennus optisella mittauksella (kuva alla). Tosin, on yleisesti tiedossa, että esim. mailapelit ovat haasteellisia optiselle mittaukselle. Ainakin ranteesta tapahtuvalle mittaukselle. Olisi mielenkiintoista kuulla millaisia kokemuksia sinulla on optisesta sykkeen mittauksesta?

Golfin sykkeet ranteesta mitattuna.
Vaikea uskoa dataa oikeaksi.

Harjoituksen synkronointi mittarista Suunnon pilvipalveluun tapahtuu mobiililaitteeseen asennettavan sovelluksen avulla. Movescount appi käyttää puhelimen tai tabletin bluetooth yhteyttä datan siirtoon. Bluetooth yhteys ei itsessään ole mikään järisyttävän nopea, joten on ymmärrettävää että harjoituksen siirto kestää kotvasen. Joissain tapauksissa siirto kestää piiiiiitkään ja kuten aiemmin jo Spartan Ultran yhteydessä kirjoitin, lähes poikkeuksetta ensimmäinen yritys päätyy "sync failed" ilmoitukseen. Suunto on ilmoittanut että Movescount palvelun kehitys on päättynyt ja panokset suunnataan Sports-Trackerin pohjalle rakennettuun uuteen palveluun. Tätä palvelua en ole testannut kuin aivan pikaisesti, toivottavasti synkronointiongelmat poistuvat uuden palvelun myötä.

Suunto 9:n ranneke on käyttäjän vaihdettavissa. Tämä muutos aiempiin malleihin. Lisäksi ranneke on pehmeämpää ja joustavampaa materiaalia kuin esim Ambit2:ssa. Käsi tykkää.

Postauksessa mainitut mittarit ovat eri sukupolvea. Kehitys näkyy niin materiaaleissa, ominaisuuksissa kuin toiminnoissa. Peruskäyttäjä pärjää kaikilla kolmella mallilla. SU:n ja 9:n ominaisuutena tuleva kosketusnäyttö ei ole niin herkkä kuin esim matkapuhelimessa. Nice to have, muttei välttämätön. Jos Spartan Ultraa vielä löytyy alennusmyynnistä, etkä ole optisen mittauksen perään. Suosittelen tsekkaamaan josko laite täyttäisi tarpeesi.

Voit seurata Suunto 9:n käyttökokemuksia myös Instagramista @Puutiikeri-käyttäjätililtäni

8. heinäkuuta 2018

Unboxing Suunto 9 Baro Black

Suunnon ja Vauhtisammakon juoksukoulun yhteistyön avulla sain käsiini mallin nimeltä Suunto 9 Baro Black with Belt. Ohessa lyhyt ja ytimekäs unboxing video. Lisää ajatuksia uutuusmallista tulossa blogiin lähiaikoina. Pysy viritettynä!




Samaisen paketin sisältö still kuvana.


Myyntipaketissa:
  • Suunto 9 Black -mittari
  • USB johto lataukseen ja tiedonsiirtoon. Harjoitukset saa siirrettyä myös langattomasti.
  • Lähetinvyö (huom. Laitteesta on saatavilla 50€ edullisempi, ilman sykevyötä toimitettava versio). 
  • Suunto tarra, takuulaput ja pikaopas. 

7. heinäkuuta 2018

Pikku Rengastiellä

Saariston rengastie - kappale kauneinta Suomea. Siinä slogan, jota lähdettiin pyörällä toteuttamaan. Ilman kunnon suunnitelmaa - tottakai!

Alla tositarina kahden setämiehen extempore variaatio saariston rengastiestä, siitä lyhyestä. Plan: Herää aikaisin, syö hyvä aamiainen, hyppää pyörän selkään kevyin* varustein & hurauta kello kahdeksaksi sovitulle treffipaikalle Raisioon. Siitä treeninomainen, 40 kilometrin, polkaisu Rymättylään Aaslaluodon laiturille. Aja pyörä yhteysalukseen ja nauti tunnin laivamatkasta Nauvoon. Nauvossa kiireetön lounas klo 11.20. Tämän jälkeen 60km retkiajoa Paraisten, Kuusiston ja Kaarinan kautta takaisin kotiin. Sääennuste ehdotteli reilua kahtakymmentä astetta lämmintä & mietoa tuulta, joten odotettavissa oli reilut 110 kilometriä kesäistä nirvanaa. What could possibly go wrong…

Raisiolainen korjausteline & päätön huoltomies

Toteutus: Herää aikaisin, syö hyvä aamiainen ja tärvää lähdön valmisteluun liikaa aikaa. Nappaa fillari ja totea että eturengas on tyhjä, aivan littanana. Siis se samainen rengas jonka kanssa ei ole puoleentoista vuoteen ollut mitään ongelmia, ja joka on edellisenä iltana pumpattu täyteen. Uutta ilmaa sisään ja myöhässä pihalle. Oli muuten varsin nopea fix - tubeless renkaan etu. Hurjastelin vastatuulessa ja kesäsateessa sykkeet tapissa kohti Raisiota. Perillä sovitussa tapaamispaikassa klo 08.07, kaveria ei näy missään. Ensimmäinen ajatus: “Nyt siltä on mennyt herrrmot ja on lähtenyt etenemään yksikseen”. Nopea vilkaisu luuriin, siellähän oli useampi viesti ja vastaamaton puhelu. Soitto kaverille takaisin vain kuullakseni että hän kärvisteli toisella puolen Raisiota, kirvelevän rengasrikon kourissa. Varasisuri oli tietty mukana, muttei omaa pumppua, koska minä olin luvannut ottaa pumpun mukaan (*katso ensimmäinen kappale). Polkaisin oman pyöräni Kukkatalon naapuriin, uutta ilmaa matkakumppanin ehjään renkaaseen, todettiin että johan tässä aikaa tärvättiin —> Rymättylään ei ehditä ajoissa sitten millään. Eikun päivittämään pläniä. Plan B oli vaihtaa rengastien kiertosuuntaa vastapäivästä myötäpäivään. Ensin maantien laitaa pyörällä Nauvoon ja sieltä yhteysaluksella Rymättylään, josta matka jatkuisi kohti kotia. Kolmisen kilsaa myöhemmin kaverilta takarengas littana. Häh? Taas? But thou shall not be worried! Nyt pumppu löytyi taskusta. Uutta ilmaa kehiin ja 500 metriä myöhemmin myönsimme rengasrikkopirulaisen palanneen. Kellon ollessa perjantaiaamuna einen verran yli yhdeksän, kaikki pyöräkaupat oli visusti suljettuna.  Onni onnettomuudessa, Länsikeskuksen Citymarket oli kuitenkin käden ulottuvilla. Sedät talliin, pyörät halliin ja uutta regastusta hakemaan. 57 minuuttia myöhemmin ilmaa riitti myös vanteen alapuolelle. Toki, sitä ennen oltiin kuunneltu tarinoita kun mummolta, vaarilta, vaarin tädiltä ja kärrypojalta oli mennyt rengas useammankin kerran. Vamos, matka jatkukoon.


Jo ensimmäisen rengasrikon jälkeen Ambit2:n tekoäly vaistosi hankaluuksia. Kuva: Mikko K


Väliaikatilanne: Olimme Turun keskustassa, noin kilometrin päässä kotoani. Sykemittari oli ollut käynnissä 2.5h ja matkamittarissa reilut 27km. Alkuperäinen ajatus oli ajaa noin 110 kilometriä, mutta kiitos onnahtelevan toteutuksen, kokonaismatka olisi kasvanut lähes 140 kilometriin, josta osana 50 kilometrin vastatuulitempo Rymättylästä Turkuun. Alla cyclocross pyörä nappularenkain.

“Ei kiitos”, lausuin. Sovelletun rengastien etsiessä lopullista muotoaan - suoritettiin välilasku Kupittaan Citymarkettiin ja siinä patongin ohessa viilattiin päivän pläniä taas kerran uusiksi. Eikä tässä vaiheessa edes satanut!

Evästauon jälkeen raati päätyi hylkäämään suunnitelman varhaisemmat iteraatiot. Kolmas revisio - plan C - tuotti ajatuksen lyhyemmästä ajelusta, jonka tavoitteeksi asetettiin kiertää edes jotain. Kakskerranjärvi (rengastie sekin on, eikö?) it is then. Itse olen tuota reittiä tahkonnut jo vuosikausia, mutta Mikko oli ihmeen kaupalla välttynyt kyseiseltä kierrolta. Citymarketin pihassa tehdyn pikaisen laskelmoinnin mukaan tämä tuottaisi päivälenkkiin vajaan 50 kilometrin etapin. Sinne siis.

Pyykkipäivä? Sadetta pitelemässä alikulkutunnelissa.

Palataan siihen sääennusteeseen. Aamun kevyen kuuron lisäksi sadetta ei ollut luvattu koko päivälle, vaan silkkaa poutaa ja aurinkoista oli tuleman. Viitisen kilsaa Kupittaalta lähdön jälkeen mustat pilvet täyttivät taivaan, suustani tulvi kevyttä sadattelua ja tämän jälkeen taivaalta saatiin niskaan yhtä kevyttä sadetta. Vaatteiden kastumisesta huolimatta sielua ei yllättäen kalvanutkaan hirrrmuinen harrrmitus, vaan enemmänkin huvittunut olo. Nyt ei sentään ollut lunta, renkaissa on ilmaa eikä ollut kiire. Nauttikaamme kesästä. Ja kivaahan meillä oli. Ainakin pääosan matkasta. Reitin etäisimmässä mahdollisessa pisteessä taivas teki vielä kerran itsestään mustan ja hetken näytti siltä että ukkosmyrskyä olisi ollut tarjolla. Kiivaana jatkunut phillarin poljeskelu hajoitti viheliäiset pilvet, eikä salamia (pun intended) nähty.  Paluumatkalla päivän viimeinen tauko pidettiinkiin varsin oivallisessa kelissä Hirvensalon laskettelukeskuksen terassilla. Eikä ollut ruuhkaa.

Laskettelukeskus Etelä-Suomessa. Mitäs muuta täällä voisi tehdä kahden kuukauden sesongin ulkopuolella?  

Silloin kun ei ole kiire ja asiaa on paljon, niin tauotkin tuppaa venymään. Tällä pysäkillä maailmaa parannettiin koko tunnin verran. Aprikoitiin muun muassa sitä miten kymmenen(?) kuukautta vuodessa tyhjillään nököttävää erinomaista harrastuspaikkaa voisi hyödyntää. Sen kuuluisan "jonkun" pitäisi tehdä jotain. Mutta pohdinnat seis, nyt oli aika pureutua viimeisten kilometrien kimppuun ja sen jälkeen tehdä edes joku asia kunnolla. Siis lenkin jälkeinen tankkaus.

Rantakerttu - Hunsvotinburger

Eipä tuo rengastie päästä satunnaista kulkijaa helpolla. Olen useista lähteistä kuullut että sekä lyhyempi, että pidempi rengastie on mahdollista kiertää. Omalla kohdalla kaksi yritystä on tuottanut kaksi epäonnistumista. Ensi kerralla parempi tuuri, tai sitten menen autolla.



Päivän lenkkiä trackattiin sekä Suunnon Spartan Ultralla, että uudella Suunto 9:llä. Tuloksista myöhemmin. Täältä tähän.

#livemore

31. joulukuuta 2017

Tapsan taaperrus vol. 3 - Vajosuon vaellus

"Porukassa mutakin on kivempaa". Tuollaiseen viisauteen törmäsin joulunpyhinä kahlatessani sosiaalista mediaa. Sama ajatus toimii myös vuosittain jolkoteltavan Tapsan taaperruksen kantavana voimana. Kyseinen taaperrus on lähes kansanperinteen aseman saavuttanut, Tapaninpäivänä tehtävä koko päivän mittainen reippailu. Puuhan tarkoituksena on vallitsevista olosuhteista huolimatta kiertää noin kolmenkymmenen kilometrin mittainen Vajosuon vaellus ja siinä ohessa sulatella ruokottoman ahmimisen vyötärölle tuomia kiloja.



Kuluvan vuoden taaperrus oli järjestysnumeroltaan kolmas. Jo vakiintuneena kohteena Pöytyällä sijaitseva Kuhankuonon retkeilyreitistö ja siellä jo aiemmin mainittu Vajosuon vaellus. Kyseinen reitti luokitellaan helpoksi ja sitä se toki onkin. Jokaisena vuotena vallitseva lumen, jään ja lahonneiden pitkosten määrä on lisännyt oman mausteensa keitokseen. Tälle(kin) vuodelle reitille oli kaikkea kolmea kertynyt riittävä määrä.

Hektinen suorittaminen ei kuulu tämän retken ohjelmaan

Startti noudatti tuttua kaavaa: Osallistujat kerättiin yhteen autoon ja vähän kello yhdeksän jälkeen suunnattiin kohti "Kuhista". Perillä nakattiin untsikat nurkkaan, kiristettiin nauhat ja edessä ollut piiiiitkä päivä oli aloittamista vailla valmis.

Tuomas peilaa

Harrastamiseen olennaisesti kuuluvasta varustespekulaatiosta huolimatta jokainen osallistuja oli omatoimisesti tehnyt järkipäätöksen ja jalkaan oli sujautettu Sarvan nastalliset juoksukengät. Kenkien malleista ei muuta mielikuvaa kuin että omissa koivissa liukkautta torjui D'vil 2 malli, kun taas joku toinen taisi valita saman valmistajan Xero:t suossa uitettavaksi. Sukkavalikoima vaihteli tavallisen kompressiosukan, neopreenisukan ja Sealskinzin vesitiiviin sukan välillä. Jostain syystä - sukista huolimatta - juoksijaraati päätyi tulokseen että jäälauttojen seassa nilkkoja myöden suossa (lahoilla pitkoksilla) rämpiminen nollan asteen lämpötilassa täyttää käsitteen laadukkaasta vapaa-ajasta. Ja kun sama toistuu vuodesta toiseen, eikä kukaan osallistujista suostu jäämään pois matkasta, hypoteesi lienee täten todistettu oikeaksi.

"Tässä ollaan ja tuonne pitäisi päästä"
Yksi osallistujista oli ollut rasitusvamman takia juoksukiellossa parisen viikkoa, toinen ylirasituksen takia puoli vuotta vailla säännöllistä liikuntaa, kolmas ja neljäs enemmän tai vähemmän terveenä. Itselleni lankesi tuo armoitettu jarrumiehen paikka, siksi viiden tunnin keskisyke vain 137.

Niitä parempia pitkospuita

Etukäteen oletettiin että Pöytyällä lunta olisi enemmän kuin Turun kulmilla, ja tämähän piti paikkansa. Suuremman yllätyksen muodosti se, miten paljon olosuhteet vaihtelivat lyhyenkin taipaleen aikana. Synkässä kuusimetsässä saattoi olla joko kuivahkoa, tai 20 senttiä jäistä lunta. Suon pinnalla saattoi olla viisi senttiä jäätä, tai sitten suon pinta oli tyystin sula. Jonkinmoisen yllätyksen ja hidasteen matkaan muodosti ilmeisesti lumen painosta katkenneet puut. Pienempiä risuja ja isompia tukkeja oli hujan hajan pitkin matkaa. Henkisesti kovin pätkä allekirjoittaneelle oli osuus pienestä metsäautotiestä, jossa lumen pinnalla oli ohut jääkerros ja sen jälkeen jalka upposi 15-20 senttiä puolisulaan lumeen.  Tuo pätkä oli vain kilometrin mittainen, mutta maltillisesta vauhdista huolimatta sykkeet huitelivat 160 tienoilla. Ei ihan peekoota, eikä ihan kivaa. Toinen selkeä haaste matkassa on äärimmäisen huonossa kunnossa olleet, vastapäivään kierretyn reitin lopun pitkokset. Kyseinen osuus on kuitenkin ollut suljettuna jo reilun vuoden, joten reitin vaikeakulkuisuus ei tullut yllätyksenä. Kannattaa kuitenkin ottaa huomioon jos mieli halajaa suolle vaeltamaan.

Juostiin, kahlattiin, sadateltiin (minä), naurettiin huolella (mavavien Dubai), syötiin kaikki eväät ja poseerattiin kameralle. Sitä kaikkein pöljintä kuvaa - jossa kolme tyyppiä seisoo nilkkoja myöten jäävedessä odottaen neljännen kaivavan puhelinta esille kuvausta varten - ei tee mieli jakaa. Mutta jälleen kerran oli todettava hyvän seuran vaikutus mielialaan. Ei tarvitse olla kummoinenkaan ennustaja kun lausuu että yksikseen moinen retki olisi jäänyt tekemättä. Kiitos seurasta Emmi, Miina ja Tuomas. 👍



Eväät:
  • Salomon liiviin pakattu kolme High5 geeliä, kolme enkelisuklaata ja kaksi banaania. 
  • Juomat kahdessa Salomonin 500 ml soft flask pullossa. Toisessa vettä, toisessa laimeaa appelsiinimehua. 
  • Autossa odotti Lidlin palautusjuoma, banaani sekä Miinan tarjoamat lakritsat. Kiitos. 😊


Varusteet: 
  • Koivissa CEP:n kompressiosukat ja Sarva D'vil 2 nastakengät
  • Jalassa Björn Borgin tekniset bokserit, 2XU thermal trikoot ja  niiden päälle 2XU shortsit
  • Ylhäällä pitkähihainen, merinovillainen aluspaita, paksumpi välipaita ja 2XU takki
  • Käsissä muinaiset windstopper hanskat ja päässä jostain tapahtumasta saatu buffi
  • Sykettä mittasi Suunto Spartan Ultra

Vähäisestä harjoittelusta huolimatta energiaa tuntui riittävän, eikä juomakaan loppunut kesken. Toki "kylmiltään" suoritettu viiden tunnin harjoite tuntui kropassa. Taaperrus ei kuitenkaan aiheuttanut hiertymiä, kolotuksia tai muitakaan oireita. Leppoisalla vauhdilla oli varmasti osuutensa asiassa. Ei niin, että olisin kovempaan vauhtiin edes pystynyt. Tästä johtuen pyrin mahdollisuuksien mukaan pitämään itseni letkan kärjessä jolloin vauhdin säätely oli merkittävästi helpompaa.



Päivän jotos toimi hyvänä testinä jo aiemmin ylistämälleni Sarva D'vil 2 nastakengälle. Omat kokemukset d'vilien käytöstä pitkillä matkoilla on rajoittunut kahteen puolimaratonin mittaiseen treeniin. Näiden lisäksi muutamia noin 15 kilometrin lenkkejä. Pyrin lähiaikoina näpyttelemään postauksen Sarvojen toimivuudesta tällä lenkillä.

Aiemmilla kerroilla eksyily on kuulunut tapahtuman luonteeseen, nyt suunnat oli paremmin hanskassa...

Viisi tuntia, 31 kilometriä, reilut 40000 askelta ja 3000 poltettua kilokaloria. Ei tuolla nyt ennätysten kirjaan pääse, mutta vaikean juoksuvuoden sillä saa paketoitua tyydyttävällä tavalla. Ensi vuonna vähennetään suorittamista ja jatketaan nauttimista.



Kaikki kuvat otettu Tapaninpäivänä retkikunnan toimesta.

Täältä tähän. Hyvää uutta vuotta!
-Jari

25. joulukuuta 2017

Oikealla polulla


Fiksummat väittää että näin aikuisena aika kuluu nopeammin. Reilu neljän kuukauden empiirinen testi vahvistaa väitteen todeksi. Edellinen blogipostaus on tehty elokuun 10. päivä, säännölliset kirjoittelut ja harjoittelut ovat jääneet muiden kiireiden jalkoihin. Vastedes aion parantaa tapani. Olkoon se ajoissa tehty uuden vuoden lupaukseni.




Tuossa edellisessä postauksessa kirjoitin useamman kuukauden jatkuneesta rasitus- ja väsymystilasta, joka jo tuolloin antoi heikkoja signaaleja parempaan suuntaan menemisestä. Samoihin aikoihin - siis elokuun alussa aloitin päivittäisen työssäkäynnin Helsingissä. Kello herätti aamulla klo 05.00 ja illalla valot sammuivat klo 21.00. Päivään mahtui töitä, töitä ja töitä. Illalla kotiin tultuani oli pari tuntia aikaa miettiä miten pysyä hereillä. Seuraava viikko: Repeat. Jos joku sitä vielä epäilee, niin voin vahvistaa että moinen tapa työskennellä on hyvin kaukana järjellisestä. Siihen kun vielä ynnättiin fakta, että uusi työ ei sitten ollutkaan sellaista josta työhaastattelussa sovittiin, niin takki oli päivän päätteeksi aika tyhjä. Ei tullut mieleenkään että olisi jaksanut lähteä lenkkipolulle tai muutoin treenaamaan. Pilvessä oli kuitenkin hopeareunus: Treenaamattomuus antoi kropalle lisää aikaa toipua ylirasituksesta, ja kun kuitenkin nukuin yöni hyvin, loputkin ylikuntoon viittaavat oireet katosivat syksyn mittaan. Olo on nyt hyvä ja yöunet laadukkaita, sekä riittävän pitkiä. Koska ateriatottumukset ovat pysyneet kohtuullisen terveellisinä, niin paluu säännölliseen harjoitteluun voisi tapahtua. Mutku toi pimeys ja märkyys... :-/  Reilu kuukausi junalla tehdyn pendelöinnin päättymisen jälkeen kaikki oireet tuntuvat kadonneen tyystin, eikä kymmenen kilometrin juoksulenkit tunnu pitkältä, vastenmieliseltä, eikä myöskään fyysisesti ylivoimaiselta. Toki sykkeet ja juoksuvauhti ovat ihan jotain muuta kuin toukokuun lopulla.

Niin siitä ylikunnosta/ylirasituksesta/mistälie tilasta. Vielä lokakuussa Pasilan aseman portaita kavutessa tuntui että maailma alkoi pyörimään, nyt moisia oireita ei ole näkynyt enää viikkoihin. Huomenna - Tapaninpäivänä - selviää karu totuus allekirjoittaneen aerobisen kunnon nykytilasta. Kalenterissa on perinteinen Taaperrus, jossa toisen joulupäivän valoisa aika vietetään suon kutsusta nauttien. Ja siinä sivussa nelistetään noin 30 kilometriä. Jäisen ja märän suon lisäksi oman mausteen hommaan tuo se, että olen viime toukokuun lopun jälkeen juossut pisimmilläään 11 kilometrin lenkin. Mutta kuten tunnettua, juoksu on kuin pyörällä ajo: Sen kun kerran oppii niin aina osaa. Sama koskee aerobista kuntoa. Right...?


10. elokuuta 2017

Vitsaus nimeltä ylikunto

"Paino on voimaa ja ylipaino on ylivoimaa." Useimmat meistä tuntevat tuon mukahauskan sanonnan. Osapuilleen yhtä viihdyttävänä voidaan pitää ylikuntoa merkkinä ylivoimaisesta kunnosta. Törmäsin diagnoosiin, kun sitä tarjottiin itselleni taannoisella lääkärikäynnillä.





Ennen kesäkuista lääkärikäyntiä olin kärsinyt mystisestä väsymystilasta viikkoja, ehkä jopa kauemmin. Nukuin säännöllisesti hyvät yöunet, söin monipuolisesti, enkä töissäkään pakertanut normaalia enempää. Tästä huolimatta juoksu vaikutti aina vaan raskaalta ja ne vähäisetkin lihaskuntoharjoitteet lähestulkoon ylivoimaiselta. Golfkentällä tapahtuva hidas kävely oli liikaa. Normaalisti kevyesti selässä kulkeva golfbagi tuntui kuin mukana olisi raahattu rinkallinen kiviä ja loivassakin ylämäessä piti pysähtyä hengähtämään. Jossain oli mahdollisesti vikaa. Ehkä.

Suorite, joka viimein katkaisi kamelin selän, oli tasamaalla suoritettu hölkkä. Koivilla pysyäkseni jouduin hakemaan tukea lyhtypylväästä ja kun tämä tapahtui 15 minuutin juoksun jälkeen, jopa kaltaiseni mörököllin oli myönnettävä että suunta oli väärä. Otin vihdoin muutaman ystävän neuvosta vaarin ja kävin lääkärissä. Muutaman testin jälkeen diagnoosina ylikunto ja kehoituksena liikunnan sijaan asettaa fokus lepoon ja muihin ei niin kuormittaviin harrastuksiin.

Wikipedia kuvaa ylikuntoa seuraavasti: Ylikuntoon joutuneen henkilön fyysisen ja psyykkisen kuorman määrä on kasvanut kovemmaksi, kuin mistä elimistöllä on mahdollista palautua.




Kronologisesti observoituna asetan oman ongelmakohdan tämän vuoden toukokuulle ja Yyterin maratoniin. Postaukseni tapahtumasta voit lukea täältä - toki pohjatyö ylirasitustilalle on tehty pitkän kaavan mukaan edeltävien kuukausien aikana. Nyt kun luen tuota edellä mainittua kirjoitusta, arvioni juoksun epäonnistumiseen tuntuu virheelliseltä.

Kisan jälkeisenä viikko(i)na on yleensä syytä levätä ja palautua kisan rasituksista. Pieleen menneestä juoksusta turhautuneena juoksin intervalleja & polkua niin pitkänä kuin lyhyenä ja niiden päälle vielä iso kasa pyörälenkkejä. Omista harjoituspäiväkirjan kommenteista voi nyt päätellä että kuormitusta oli tuolloin liikaa. Taukoilu, tai vähintään treenin keventäminen olisi paikallaan mikäli olo on jatkuvasti väsynyt. Lisätreeni tuskin parantaa kuntoa.




Kulunut kesä meni sitten muissa merkeissä: Parvekekahvit jätskillä, museo, kevyttä luettavaa. Siinähän sitä parasta mahdollista kesäohjelmaa.

Omakohtaisesti olen kokenut että runsas lepo, kunnon yöunet ja riittävä ravinto ovat vieneet tilannetta parempaan suuntaan. Nyt ongelman muodostaa se, milloin oikean harjoittelun voisi taas aloittaa. Liian varhain aloitetut intervallit saattavat suistaa elpymisen raiteiltaan ja minimissäänkin hidastaa palautumista normitilaan.

Ilmoittautumiset alun perin kauden päätapahtumiksi suunniteltuihin Nuuksio Classicin maastomaralle ja Vaarojen 86 kilometrille on myyty, eikä kisakalenterissa ole ainuttakaan merkintää. Levätään nyt huolella. Menestyksen vuodesta tulikin välivuosi.





Elokuun alussa siirsin työpaikkani Helsinkiin. Koska asun yhä Turussa niin kello herättää arkisin 05.00. Takaisin kotona olen alkuillasta kello 18-19. Tämä tuo lisää haastetta harjoitteluun. Ei myöskään pidä unohtaman että voisihan sitä liikunnan lisäksi harrastaa myös muuta, eikä välttämättä ihan niin tosissaan. Lienee hyvä hetki ottaa pieni aikalisä tavoitteelliseen harjoitteluun ja pohtia mikä oikeasti on tärkeää. Työ, ura, vapaa-aika ja ihmissuhteet. Kaikkia tarvitaan ja kaikki ovat tärkeitä, mutta mihin laitetataan ne isot panokset.

Onko sinulla kokemuksia ylikunnosta? Millainen harjoittelu sen aiheutti ja miten pääsit takaisin oikean treenauksen makuun?

Junassa jossain Karjaalla,
-Jari