Vaarojen Maraton
Suomalainen polkujuoksu on hyvin suoraviivaista, siis kilpailumielessä: Järjestäjä organisoi tapahtuman; tehdään diilejä yhteistyökumppanien kanssa, suoritetaan julmettu määrä erilaisia valmistelu-, myynti- ja markkinointiaktiviteetteja, hoidetaan kaikki liikkuvat palaset oikeaan järjestykseen ja sitten itse kisapäivänä nähdään kuka onkaan paras. Näin siis teoriassa. Käytännössä prosessin saa pakattua vielä tiiviimmin ja polkujuoksukilpailu järjestelyineen etenee osapuilleen seuraavasti: Organisoidaan tapahtuma jossa Henri Ansio vie noin maratonin mittaisen"sprintti"matkan, Mikael Heerman tulee ja voittaa pisimmän tarjolla olevan jotoksen. Turvallista kotimatkaa. Repeat. Jos haluat tietää mitä siellä takarivissä, kansan syvissä kerroksissa tapahtuu, jatka tämän postauksen lukemista.
Lauantaina sitten juostiin oma kauden päätavoite eli Vaarojen Maraton. Kolmannella kotimaisella kielellä tapahtumaa kutsutaan nimellä Marathon of Dangers, josta voidaan johtaa vinkeä sanaleikki vaaroihin ja vaaroihin. Kyseinen tapahtuma juostaan kaukana keskellä kulkemattomia korpimaita, Kolin kansallispuiston jylhissä maisemissa. Tämän vuoden tapahtuma oli järjestysnumeroltaan 11. Lisää voit lukea järjestävän tahon interweb sivuilta linkki. Tarjolla on matkoja jokaiseen makuun, itse halusin kokeilla rajojani ja päädyin ilmoittautumaan keskipitkään eli 87 kilometrin matkaan. Tähän mennessä pisin maastossa juoksemani matka on 42.2 kilometriä, kun taas tasamaalla pisin jolkottelu on tuottanut mittariin 60 kilometriä. 60 kilometrinen juoksu oli 2015 kesällä Perniössä järjestetty Suomi-juoksu, joka tasaisen reitin ja erinomaisen huollon ansiosta meni läpi kohtuullisen kivuttomasti. Toki on yleisesti tiedossa että maastossa ja tasamaalla juostut kilometrit eivät ole vertailukelpoisia keskenään, mutta eihän se estänyt kasiseiskalle ilmoittautumista.
Nopea rekrykampanja keväällä aiheutti sen ettei matkaan tarvinnut lähteä yksin, vaan matkaseuraksi sain Joonaksen ja Susannan. Pari pykälää kovempi urheilumies Jaakko oli myös kyytiä vailla, joten autokuorma oli valmis. Mökki varaukseen ja treenaamaan.
Suomen henkisestä pääkaupungista eli Turusta lähtenyt autokunta piti sisällään aiemmin mainitut neljä innokasta juoksentelijaa. Startti Turusta aamulla, perillä Kolilla illalla. Juoksunumeron nouto kisapaikalta, mökin etsintä, iltapala ja sänkyyn muutamaksi tunniksi teeskentelemään nukkumista. Sitä ennen Jaakko oli lähetetty matkaan, sillä 131 kilometrin starttiaika oli verrattain rapea klo 22.00. Siinä vällyjen väliin kääriytyessäni ei kamalasti käynyt kateeksi pitkän matkan taistelijoita.
Kello herätti aamulla klo 05.00. Kaiken syödyn karkin, suklaan, pizzan, sipsien, keksien ja lakritsan lisäksi teki mieli jotain epäterveellistä, mutta tyydyin kuitenkin hyväksi todettuun banaaniin ja jogurttiin. Kamat kantoon ja autolla muutaman kilometrin siirtymä lähtöpaikalle.
Startti tapahtui kello 07, pitkä matka saattoi alkaa. Lähtö ei ollut kovin ruuhkainen, vaan osallistujilla riitti malttia etsiä oma paikkansa letkasta. Paitsi siltä yhdeltä joka nyrjäytti nilkkansa noin sadan metrin juoksun jälkeen, toivottavasti matka ei jäänyt häneltä kesken. Jotta totuus reitin brutaaliudesta (on sellainen sana olemassa, turha yrittää) ei välittömästi paljastuisi, alkuun oli istutettu helposti juostavaa loivaa alamäkeä. Aurinko paistoi, matka taittui ja eteneminen tuntui kevyeltä. Olin etukäteen laskeskellut energiatarvetta ja päädyin kellottamaan evästämisen tieteellisen tarkasti: Tasalta energiapatukka, puolelta geeli, varttia vailla nautittiin lakritsia ja riisisuklaata. Tuntui että eväät imeytyi ja virtaa oli riittävästi. Reilun 15 kilometrin jälkeen ensimmäisellä vesipisteellä pullot täyteen, geeliä suuhun ja matka jatkui. Vesipisteellä bongasin turkulaistuneen ulkomaalaisvahvistuksen Jeremyn, jonka kanssa jatkettiin taivaltamista. "Normaalien" ihmisten juoksukisoista poiketen ultrajuoksussa on (amatööritasolla) tapana kävellä ylämäet, tasamaat juostaan ja alamäet edetään parasta mahdollista vauhtia. Mitä se sitten itse kullekin tarkoittaa. Hirmuisessa Ryläyksessä se tarkoitti kävelyä, liukastelua, puissa roikkumista ja vuolaana virtaavien jokien ylittämistä. Tarjolla oli kaikkea muuta paitsi juostavaa polkua. Mutta tämäkin tieto oli etukäteen kaivettu esiin, kiitos kokeneempien Vaarojen kävijöiden. Hidas kiiruhtaminen jatkui aina reilun 30 kilometrin kohdalla olevalle juomapisteelle. Jossain vaiheessa Jeremy katosi peesistä, mutta ilmaantui mystisesti peliin mukaan vesipisteillä.
Kohtsiltään ehkä 35 kilometrin kohdalla aloin havaitsemaan orastavaa väsymystä pään sisällä. Aloin miettimään sitä mitä sinä kenties olet pohtinut jo pitkään: Onko mitään järkeä juosta/kävellä/kivuta/madella koko päivää metsässä? Mitä minä tässä olen todistamassa ja kenelle? Tätä asiaa kun riittävästi pohdin niin hyvät perustelut oli aika vähissä. Ehkä neljänkympin kohdalla totesin että etenen ensimmäisen kierroksen maaliin ja lyön hanskat tiskiin.
Järjestäjät osoittivat kieroa huumorintajua johdattamalla reitin kulkemaan kisakeskuksena toimineen Break Sokos Hotel Kolin takapihalle (korkeuskäyrän tokavika piikki). Silmä lepäsi ja sielua lämmitti; olin selvinnyt hengissä kokonaisen kierroksen ja vielä ok aikaan. Arviolta parikytä askelta myöhemmin totuus löi vasten kasvoja: Juu kuule, ei, ei vielä. Edessä oli vielä yksi hapokas alamäki-ylämäki combo. Alamäen jyrkkyys oli sitä luokkaa että juokseminen ei oikein luonnistanut, tämä siitä huolimatta että mäki oli samettista hiekkapolkua. No, eihän moinen ongelma kestänyt pitkään vaan lyhyen tienpätkän jälkeen päästiin loppunousun kimppuun. Eihän siitäkään mitään tullut, joten kävely jatkui tällä kertaa ylämäkeen. Ja vesipisteen lähestyessä olihan se Jeremykin hivuttautunut peesiin, joten jatkoimme jälleen kerran yhtä matkaa. Vihdoin kapuajia tervehti kyltti, "maaliin 300" metriä. Leuka rintaan, rystyset maahan ja viimeiset askeleet maaliviivan yli maailman kaikki kirosanat taivaalle singoten. Aika kuusi tuntia ja kahdeksan minuuttia. Ai niin, eihän homma vielä tässä ollutkaan, olin puolivälissä matkaa ja edessä oli vielä arviolta 7-8 tunnin toinen kierros tuolla samaisella ihanalla reitillä. Paitsi että minulla ei ollut pienintäkään aikomusta jatkaa matkaa. Kävelin puolen matkan krouvina toimineeseen kahvilaan, palautin GPS trackerin ja ilmaisin juhlallisesti että pitäkää tunkkinne. DNF.
Kotimatkalla puitiin autossa omia suorituksia. Nopean analyysin jälkeen yksi matkalainen oli varovaisen tyytyväinen suoritukseen (juoksi 60/87), toinen oli sitä mieltä että homma meni täysin reisille (44/87) ja kolmas (63/131) - kokeneena ultrajuoksijana - ei stressannut tapahtunutta sen enempää. Näitähän tulee. Näin tiistai-illalla asiaa aprikoidessa omassa päässä ei (tuttuun tapaan) paljoa ajatuksia vilise. En oikeastaan ole pettynyt siitä että homma jäi puoleen väliin, en myöskään ole millään muotoa ylpeä suorituksestani. Nälkää kuitenkin jäi vielä.
Pohdin myös sitä että kumpi voi olla tyytyväisempi suoritukseensa: Juoksija joka pääsee maaliin asti hädin tuskin 17 tunnin aikarajassa, vai minä joka jätti homman kesken puolimatkassa kuuden tunnin kohdalla niinkin pontevalla perustelulla kuin "nyt ei vaan kiinnosta." Mitä suurimmalla todennäköisyydellä olisin ehtinyt maaliin käytettävissä olevien 11 tunnin aikana, mutta koska edellytykset hyvään(?) tulokseen oli melko ohuet, löin homman läskiksi ja siirsin fokuksen lakritsiin.
Varustus:
#livemore
 |
| Kuva on hieno. Kuusesta kurkottava menninkäinen vaan pilaa tunnelman. Photo: Kari Kuninkaanniemi |
Lauantaina sitten juostiin oma kauden päätavoite eli Vaarojen Maraton. Kolmannella kotimaisella kielellä tapahtumaa kutsutaan nimellä Marathon of Dangers, josta voidaan johtaa vinkeä sanaleikki vaaroihin ja vaaroihin. Kyseinen tapahtuma juostaan kaukana keskellä kulkemattomia korpimaita, Kolin kansallispuiston jylhissä maisemissa. Tämän vuoden tapahtuma oli järjestysnumeroltaan 11. Lisää voit lukea järjestävän tahon interweb sivuilta linkki. Tarjolla on matkoja jokaiseen makuun, itse halusin kokeilla rajojani ja päädyin ilmoittautumaan keskipitkään eli 87 kilometrin matkaan. Tähän mennessä pisin maastossa juoksemani matka on 42.2 kilometriä, kun taas tasamaalla pisin jolkottelu on tuottanut mittariin 60 kilometriä. 60 kilometrinen juoksu oli 2015 kesällä Perniössä järjestetty Suomi-juoksu, joka tasaisen reitin ja erinomaisen huollon ansiosta meni läpi kohtuullisen kivuttomasti. Toki on yleisesti tiedossa että maastossa ja tasamaalla juostut kilometrit eivät ole vertailukelpoisia keskenään, mutta eihän se estänyt kasiseiskalle ilmoittautumista.
Nopea rekrykampanja keväällä aiheutti sen ettei matkaan tarvinnut lähteä yksin, vaan matkaseuraksi sain Joonaksen ja Susannan. Pari pykälää kovempi urheilumies Jaakko oli myös kyytiä vailla, joten autokuorma oli valmis. Mökki varaukseen ja treenaamaan.
 |
| Luurangon jalat & olematon haba. Pitkänmatkan juoksijan ruumiinrakenne & kesämiehen tahto |
Kello herätti aamulla klo 05.00. Kaiken syödyn karkin, suklaan, pizzan, sipsien, keksien ja lakritsan lisäksi teki mieli jotain epäterveellistä, mutta tyydyin kuitenkin hyväksi todettuun banaaniin ja jogurttiin. Kamat kantoon ja autolla muutaman kilometrin siirtymä lähtöpaikalle.
Startti tapahtui kello 07, pitkä matka saattoi alkaa. Lähtö ei ollut kovin ruuhkainen, vaan osallistujilla riitti malttia etsiä oma paikkansa letkasta. Paitsi siltä yhdeltä joka nyrjäytti nilkkansa noin sadan metrin juoksun jälkeen, toivottavasti matka ei jäänyt häneltä kesken. Jotta totuus reitin brutaaliudesta (on sellainen sana olemassa, turha yrittää) ei välittömästi paljastuisi, alkuun oli istutettu helposti juostavaa loivaa alamäkeä. Aurinko paistoi, matka taittui ja eteneminen tuntui kevyeltä. Olin etukäteen laskeskellut energiatarvetta ja päädyin kellottamaan evästämisen tieteellisen tarkasti: Tasalta energiapatukka, puolelta geeli, varttia vailla nautittiin lakritsia ja riisisuklaata. Tuntui että eväät imeytyi ja virtaa oli riittävästi. Reilun 15 kilometrin jälkeen ensimmäisellä vesipisteellä pullot täyteen, geeliä suuhun ja matka jatkui. Vesipisteellä bongasin turkulaistuneen ulkomaalaisvahvistuksen Jeremyn, jonka kanssa jatkettiin taivaltamista. "Normaalien" ihmisten juoksukisoista poiketen ultrajuoksussa on (amatööritasolla) tapana kävellä ylämäet, tasamaat juostaan ja alamäet edetään parasta mahdollista vauhtia. Mitä se sitten itse kullekin tarkoittaa. Hirmuisessa Ryläyksessä se tarkoitti kävelyä, liukastelua, puissa roikkumista ja vuolaana virtaavien jokien ylittämistä. Tarjolla oli kaikkea muuta paitsi juostavaa polkua. Mutta tämäkin tieto oli etukäteen kaivettu esiin, kiitos kokeneempien Vaarojen kävijöiden. Hidas kiiruhtaminen jatkui aina reilun 30 kilometrin kohdalla olevalle juomapisteelle. Jossain vaiheessa Jeremy katosi peesistä, mutta ilmaantui mystisesti peliin mukaan vesipisteillä.
Kohtsiltään ehkä 35 kilometrin kohdalla aloin havaitsemaan orastavaa väsymystä pään sisällä. Aloin miettimään sitä mitä sinä kenties olet pohtinut jo pitkään: Onko mitään järkeä juosta/kävellä/kivuta/madella koko päivää metsässä? Mitä minä tässä olen todistamassa ja kenelle? Tätä asiaa kun riittävästi pohdin niin hyvät perustelut oli aika vähissä. Ehkä neljänkympin kohdalla totesin että etenen ensimmäisen kierroksen maaliin ja lyön hanskat tiskiin.
 |
| Yhden kierroksen korkeuskäyrä. 87 kilsan matkalla reitti kierrettiin kahdesti |
Kotimatkalla puitiin autossa omia suorituksia. Nopean analyysin jälkeen yksi matkalainen oli varovaisen tyytyväinen suoritukseen (juoksi 60/87), toinen oli sitä mieltä että homma meni täysin reisille (44/87) ja kolmas (63/131) - kokeneena ultrajuoksijana - ei stressannut tapahtunutta sen enempää. Näitähän tulee. Näin tiistai-illalla asiaa aprikoidessa omassa päässä ei (tuttuun tapaan) paljoa ajatuksia vilise. En oikeastaan ole pettynyt siitä että homma jäi puoleen väliin, en myöskään ole millään muotoa ylpeä suorituksestani. Nälkää kuitenkin jäi vielä.
 |
| Omat väliaikatiedot |
Pohdin myös sitä että kumpi voi olla tyytyväisempi suoritukseensa: Juoksija joka pääsee maaliin asti hädin tuskin 17 tunnin aikarajassa, vai minä joka jätti homman kesken puolimatkassa kuuden tunnin kohdalla niinkin pontevalla perustelulla kuin "nyt ei vaan kiinnosta." Mitä suurimmalla todennäköisyydellä olisin ehtinyt maaliin käytettävissä olevien 11 tunnin aikana, mutta koska edellytykset hyvään(?) tulokseen oli melko ohuet, löin homman läskiksi ja siirsin fokuksen lakritsiin.
 | |
|
- Zeropoint kompressiosukat
- Salomon S-Lab Sense Ultra 4 SG -kengät
- 2XU XTRM 7" 2-in-1 juoksushortsit. Alla kompressioshortsit, päällä lökärit. Loistavat!
- Craftin wanha luotettava pitkähihainen aluspaita
- 2XU Tech Vent t-paita
- Päässä CampusSportin buffi
- Kaulassa Nallebuffi
- Salomon Bonatti takki
- Hanskoina jotkut riekalaiset
- Lamppuna Teemu S:n mahdollisesti Silva merkkinen kelvollisen oloinen ledi jota ei siis tarvittu
- Salomon S-Lab Advanced Skin3 5 -liivi
- Suunto Ambit 2 sykemittari
Liiviin pakattu 5 kpl High5 geelejä, 5 kpl High5 energiapatukoita, High5 elektrolyyttitabletteja, lakritsia ja riisisuklaata minigrip pussissa, takki, ensiside ja avaruuslakana. Juomapuolen varmisti 2 kpl 0.5 litran Salomonin soft flask pulloa, jotka täytettiin vesipisteillä. Eväät ja juomat riitti mainiosti. Puolessa matkassa oli tarkoitus ottaa samanlainen pläjäys energiaa mukaan & vaihtaa paita kuivaan. Eipä tarvittu.
All in all. Yllätyin siitä miten kevyesti jaksoin kavuta mäkiä. Tai ehkä kevyt on väärä termi, mutta ainakin mäkiä nelinkontin könytessäni päädyin ohittamaan suuren määrän kanssakilpailijoita. Vastaavasti alamäissä olin se joka oli muita merkittävästi hitaampi. Sama asia joka korvensi sieluani keväällä juostun Bodom trailin jälkeen. Lisää mäkitreeniä, molempiin suuntiin.
Olipa pask... eikun pitkä reissu, mutta tulipa tehtyä. Jokainen voi päissään arvottaa miten nerokasta on istua autossa 1300 kilometriä sen takia että voi tarpoa 44 kilometriä ja tämän jälkeen keskeyttää juoksu puolimatkassa ilman sen pätevämpää syytä. Reissun kruunasi Varkaudessa(?) räpsähtänyt tienkäyttäjien nopeuksia valvova selfiekamera. Terveisiä odotellessa. Lähden lenkille. Täältä tähän
#livemore
Eiköhän kukin ole oikeutettu olemaan tyytyväinen tai tyytymätön suoritukseensa riippumatta matkasta, sijoituksesta, ajasta tai siitä pääsikö cut-offien puitteissa puoliväliin tai maaliin vai ei.
VastaaPoistaEi kai se ole sun tehtävä arvioida kuka voi olla mihinkin tyytyväinen.
Hei "Anonyymi" ja kiitos rakentavasta palautteestasi. Blogit tuppaavat olemaan kirjoittajansa näköisiä, subjektiivisia katselmuksia kulloinkin käsillä olevaan aihepiiriin. Toki kukin voi tahollaan arvioida mikä on merkityksellistä. Itse en nähnyt mielekkäänä jatkaa matkaa, muun muassa sen takia että väsyneenä pimeässä ja märässä metsässä tarpoessa loukkaantumisriski kasvaa melkoisesti. En myöskään koe että 87 kilometrin matka olisi sellainen uroteko että maaliin piti päästä keinolla millä hyvänsä - ajasta viis.
PoistaEhditkö ajoissa toiselle kierrokselle?