Kotirataultra - 50 km ilman hyvää syytä
Joskus joku onnellinen ihminen onnistuu tekemään itselleen epämieluisasta asiasta miellyttävän. Liikunnasta puhuttaessa yhdelle keino päästä muutokseen on lisääntynyt harjoittelu, toiselle oikea seura jolloin vertaistuki tekee puuhasta helpompaa, kun taas kolmas vain yksinkertaisesti päättää muuttaa omaa ajattelutapaansa. Jokaisessa on puolensa, mutta kukin aiemmin mainituista vaatii julmetun määrän mielenlujuutta. Moni meistä muistaa kouluaikojen liikuntatunnit, kuinka monella on mukavia muistoja yläasteen juoksulenkeiltä? Anyone? Arvasin.
Miten juoksusta sitten saisi mukavaa? Itse olen yrittänyt tehdä lajista miellyttävää harjoittelemalla säännöllisesti ja monipuolisesti. Syksyisiä vetoja Kakolanmäessä, pitkiä leppoisia lenkkejä talvisina viikonloppuina, varhaisaamun uupumukseen päätyviä porrashelvettejä, thrustereita kaatosateessa loppukesän ukkosmyrskyssä. Hiljalleen epämiellyttävä tunne muuttui neutraalin kautta positiiviseksi. Olin kenties muuttumassa pyöräilijästä juoksun harrastajaksi, ehkä jopa addiktiksi. Pelottavaa, mutta niin kovin piristävää. Tänä päivänä tilanne on eskaloitunut niin pahaksi, että voin sanoa että useimmiten juokseminen on kivaa. Ja kivoja asioita on kiva tehdä. Mitä pidempään, sen kivampaa? Eh...?
Omaa kotirataultra -konseptia lähdettiin edistämään hyvissä ajoin ennen tätä päivää. Myöhemmin tässä postauksessa esiteltävät kaksi ihmistä olivat loogiset ja helpoimmat 'uhrit' mukaan värvättäväksi. Rekrytointi meni osapuilleen seuraavasti:
Minä: Juostaanko viikon päästä sunnuntaina 50 kilsaa niin että reitti koostuu viiteen kertaan kierrettävästä noin kymmenen kilometrin lenkistä. Huolto aina kun kierros tulee täyteen.
Uhri 1: Sopii
Uhri 2: Tottakai, mukana
That was way too easy! Sieluni ei kuitenkaan ollut kylläinen, vaan ahneuksissani pyrin haalimaan mukaan lisää väkeä tuntemastani heikkomielisestä, mutta lujaluontoisesta - helposti ylipuhuttavasta paikallisesta juoksijalaumasta. Mukaan lupautui kolme koviksena tunnettua juoksijaa, käytetään heistä salanimiä Anü, J0nas ja Tuoma5.
Oma valmistautuminen sujui vajaan parin viikon mittaisen infernaalisen man flu:n (redundanssi, man flu on aina infernaalinen) kylmissä kourissa. Veto pois, päätä särkee, nokka tukossa (paitsi silloin kun sitä juttua valui kuin hanasta), lihakset kipeänä. Parina edellisenä päivänä tuntemukset olivat kuitenkin parantuneet, joten päätin lähteä mukaan juoksuun.
Kuuden hengen iskuryhmä oli täten koossa, eväät hankittu, reitti plänätty. Tossut kiinni ja eikun menoksi. Vauhdiksi oli suunniteltu leppoisaa reilua 6 min/km vauhtia. Tuolla vauhdilla ollaan normipäivänä ihan reilusti PK alueella, joka onkin ainoa oikea sykealue tällaista matkaa juostessa.
Startti tapahtui suunnitellun mukaisesti Turun Hirvensalossa kello 11. Tien pinnat oli paikoitellen jäässä, mutta ajoissa tilattu kevättalven auringonpaiste tarrasi tien pintaan kuin kananpojan jauheliha vanhaan tefloniin - tuossa tuokiossa aurinkoiset paikat oli sulia. Kuten ylläolevasta kuvasta moni osaa päätellä, samainen lamppu teki myös erinomaista työtä mukana olleiden juoksijoiden mielialan kohottamisessa.
Olin delegoinut reitin suunnittelun kotoperäisille Hirvensalolandialaisille, vienona haaveena oli tuo kymmenen kilometrin mittainen mahdollisimman tasainen jotos. Sitä saa mitä tilaa ja lisäksi aika monta mäkeä, kiitos suunnittelutoimikunnalle. Ensimmäinen kymppi meni alkulämmittelynä, evästä suuhun huoltopisteessa ja lisää asfalttia tossun alle. 20 kilometriä tuli täyteen odotetun leppoisasti auringon porottaessa (kerroinko jo että ilma oli upea?), keskustelujen polveillessa kaikkialla foam rollerien, kakun leivonnan ja Moon TV:n välillä. Toivottavasti ihan jokainen vastaantulija ei joutunut punastelemaan juttuja kuunnellessa.
Reilun 30 km:n rajapyykin kohdalla, kahdella mukana olleella tuli tunnit täyteen. Vastuut painoi ja perheelliset miehet suuntasivat takaisin kohti kotia. Letka tiivistyi neljään hengeen ja päättymätön taipaleemme siirtyi noin viiden kilometrin reittiin. Itse kullakin alkoi juostu matka tuntua jaloissa, itselläni myös vatsa ryhtyi oireilemaan. Se mikä oli paria tuntia aiemmin laitettu sisään, pyrki ulos. Kainona miehenalkuna en mene yksityiskohtiin, mutta lopputulema oli, että jätin leikin kesken 39 kilometrin tienoilla. OK ratkaisu, eikä luovuttaminen tehnyt kovinkaan isoa lovea itsetuntoon.
Hyppäsin autoon ja suuntasin kohti kotia. Tytöt ('tytöttely' kaikella kunnioituksella) jatkoivat kohti kaukaisuudessa häämöttävää määränpäätä tyrmäävän kevyin askelin, näistä kuullaan vielä! EDIT: Kuuleman mukaan loppumatka meni ilman ongelmia ja kolme turkulaista kotirataultraajaa sai merkinnän omaan kunniakirjaansa. Vahva suoritus.
Päivän epistolassa mukana juoksuraadin vakiojäsenet, joista lyhyt esittely seuraavassa:
Miina. Juoksee 10 maratonia 12 kuukaudessa vaikkei (omien sanojensa mukaan) juurikaan treenaa. Saa vaatimattomuudellaan ja epäitsekkyydellään muut tuntemaan itsensä tarpeen mukaan tosielämän leijonaksi tai gepardiksi, sillä erotuksella että nämä gepardit juoksee tilaisuuden tullen h*lvetin pitkään. Miina juoksee kenet tahansa syvälle suohon jos se sattuu olemaan päivän lenkkiohjelmassa. Emmin bestis.
Emmi. Elää juoksulle. Oli keli, matka tai vauhti mikä hyvänsä, niin kertoo miten siistiä just sillä hetkellä on. Carpe diem, elää täysillä. Saa hyvän fiiliksen tarttumaan muihin ihmisiin. Miinan bestis.
Jari (tämän blogin kirjoittaja). Omalla tavallaan tyypillinen suomalainen; ennakkoluuloinen ja epäilevä. Aina joku huonosti; ellei hanskassa ole reikää tai sukka rytyssä, niin ainakin vasen kenkä lipsahtaa pitkokselta ja uppoaa rämeeseen. Lopulta kuitenkin saa kiksinsä siitä että ylittää itsensä joko fyysisesti tai henkisesti. Harvoin tyytyväinen mihinkään. Muistaa valittaa matkalla, on kuitenkin oppinut pitämään isommat mutinat sisällään. Ainakin joskus.
Winner takes it all. Kolme kovaa lähti, kolme kovaa juoksi tavoitteena olleen 50 kilometriä täyteen. Yhdelle ladyistä päivän lenkki oli elämänsä pisin. Nostan hattua, kaikille. Kovia olette!
Vaikka omalta osaltani homma ei mennytkään täysin putkeen, niin olen hyvää vauhtia suuntaamassa kohti tilannetta, jossa voin sanoa pitäväni juoksusta.
Omat eväät, jotka tällä kertaa eivät oikein toimineet:
-Banaania
-Maxim geeliä
-Maxim urheilujuomaa
-Remix pussillinen karkkia
Täältä. Tähän.
Miten juoksusta sitten saisi mukavaa? Itse olen yrittänyt tehdä lajista miellyttävää harjoittelemalla säännöllisesti ja monipuolisesti. Syksyisiä vetoja Kakolanmäessä, pitkiä leppoisia lenkkejä talvisina viikonloppuina, varhaisaamun uupumukseen päätyviä porrashelvettejä, thrustereita kaatosateessa loppukesän ukkosmyrskyssä. Hiljalleen epämiellyttävä tunne muuttui neutraalin kautta positiiviseksi. Olin kenties muuttumassa pyöräilijästä juoksun harrastajaksi, ehkä jopa addiktiksi. Pelottavaa, mutta niin kovin piristävää. Tänä päivänä tilanne on eskaloitunut niin pahaksi, että voin sanoa että useimmiten juokseminen on kivaa. Ja kivoja asioita on kiva tehdä. Mitä pidempään, sen kivampaa? Eh...?
Kotirataultra
Olin aiemmin interwebistä lukenut konseptista nimeltä Kotirataultra, kyseessä on siis omaan ilmoitukseen perustuva 25 tai 50 kilometrin kävely- tai juoksutapahtuma. Ainoana sääntönä on että matka tulee edetä yhden vuorokauden aikana. Tai niin, kyllä niitä sääntöjä varmaan muitakin on, mutten jaksa lukea, saatikka näpytellä. Jos aihe kiinnostaa niin voit lukea lisää täältä - linkki. Eräs ystäväni - sellainen oikea juoksija, lausui: "25 kilometriä ei ole mikään ultra". Vaihtehdot oli siis vähissä, 50 kilometriä oli ainoa vaihtoehto.
Omaa kotirataultra -konseptia lähdettiin edistämään hyvissä ajoin ennen tätä päivää. Myöhemmin tässä postauksessa esiteltävät kaksi ihmistä olivat loogiset ja helpoimmat 'uhrit' mukaan värvättäväksi. Rekrytointi meni osapuilleen seuraavasti:
Minä: Juostaanko viikon päästä sunnuntaina 50 kilsaa niin että reitti koostuu viiteen kertaan kierrettävästä noin kymmenen kilometrin lenkistä. Huolto aina kun kierros tulee täyteen.
Uhri 1: Sopii
Uhri 2: Tottakai, mukana
That was way too easy! Sieluni ei kuitenkaan ollut kylläinen, vaan ahneuksissani pyrin haalimaan mukaan lisää väkeä tuntemastani heikkomielisestä, mutta lujaluontoisesta - helposti ylipuhuttavasta paikallisesta juoksijalaumasta. Mukaan lupautui kolme koviksena tunnettua juoksijaa, käytetään heistä salanimiä Anü, J0nas ja Tuoma5.
Oma valmistautuminen sujui vajaan parin viikon mittaisen infernaalisen man flu:n (redundanssi, man flu on aina infernaalinen) kylmissä kourissa. Veto pois, päätä särkee, nokka tukossa (paitsi silloin kun sitä juttua valui kuin hanasta), lihakset kipeänä. Parina edellisenä päivänä tuntemukset olivat kuitenkin parantuneet, joten päätin lähteä mukaan juoksuun.
Kuuden hengen iskuryhmä oli täten koossa, eväät hankittu, reitti plänätty. Tossut kiinni ja eikun menoksi. Vauhdiksi oli suunniteltu leppoisaa reilua 6 min/km vauhtia. Tuolla vauhdilla ollaan normipäivänä ihan reilusti PK alueella, joka onkin ainoa oikea sykealue tällaista matkaa juostessa.
 |
| Lähtötäpinöissä |
Startti tapahtui suunnitellun mukaisesti Turun Hirvensalossa kello 11. Tien pinnat oli paikoitellen jäässä, mutta ajoissa tilattu kevättalven auringonpaiste tarrasi tien pintaan kuin kananpojan jauheliha vanhaan tefloniin - tuossa tuokiossa aurinkoiset paikat oli sulia. Kuten ylläolevasta kuvasta moni osaa päätellä, samainen lamppu teki myös erinomaista työtä mukana olleiden juoksijoiden mielialan kohottamisessa.
Olin delegoinut reitin suunnittelun kotoperäisille Hirvensalolandialaisille, vienona haaveena oli tuo kymmenen kilometrin mittainen mahdollisimman tasainen jotos. Sitä saa mitä tilaa ja lisäksi aika monta mäkeä, kiitos suunnittelutoimikunnalle. Ensimmäinen kymppi meni alkulämmittelynä, evästä suuhun huoltopisteessa ja lisää asfalttia tossun alle. 20 kilometriä tuli täyteen odotetun leppoisasti auringon porottaessa (kerroinko jo että ilma oli upea?), keskustelujen polveillessa kaikkialla foam rollerien, kakun leivonnan ja Moon TV:n välillä. Toivottavasti ihan jokainen vastaantulija ei joutunut punastelemaan juttuja kuunnellessa.
Reilun 30 km:n rajapyykin kohdalla, kahdella mukana olleella tuli tunnit täyteen. Vastuut painoi ja perheelliset miehet suuntasivat takaisin kohti kotia. Letka tiivistyi neljään hengeen ja päättymätön taipaleemme siirtyi noin viiden kilometrin reittiin. Itse kullakin alkoi juostu matka tuntua jaloissa, itselläni myös vatsa ryhtyi oireilemaan. Se mikä oli paria tuntia aiemmin laitettu sisään, pyrki ulos. Kainona miehenalkuna en mene yksityiskohtiin, mutta lopputulema oli, että jätin leikin kesken 39 kilometrin tienoilla. OK ratkaisu, eikä luovuttaminen tehnyt kovinkaan isoa lovea itsetuntoon.
Hyppäsin autoon ja suuntasin kohti kotia. Tytöt ('tytöttely' kaikella kunnioituksella) jatkoivat kohti kaukaisuudessa häämöttävää määränpäätä tyrmäävän kevyin askelin, näistä kuullaan vielä! EDIT: Kuuleman mukaan loppumatka meni ilman ongelmia ja kolme turkulaista kotirataultraajaa sai merkinnän omaan kunniakirjaansa. Vahva suoritus.
 |
| Leveellä mennään! |
Päivän epistolassa mukana juoksuraadin vakiojäsenet, joista lyhyt esittely seuraavassa:
Miina. Juoksee 10 maratonia 12 kuukaudessa vaikkei (omien sanojensa mukaan) juurikaan treenaa. Saa vaatimattomuudellaan ja epäitsekkyydellään muut tuntemaan itsensä tarpeen mukaan tosielämän leijonaksi tai gepardiksi, sillä erotuksella että nämä gepardit juoksee tilaisuuden tullen h*lvetin pitkään. Miina juoksee kenet tahansa syvälle suohon jos se sattuu olemaan päivän lenkkiohjelmassa. Emmin bestis.
Emmi. Elää juoksulle. Oli keli, matka tai vauhti mikä hyvänsä, niin kertoo miten siistiä just sillä hetkellä on. Carpe diem, elää täysillä. Saa hyvän fiiliksen tarttumaan muihin ihmisiin. Miinan bestis.
Jari (tämän blogin kirjoittaja). Omalla tavallaan tyypillinen suomalainen; ennakkoluuloinen ja epäilevä. Aina joku huonosti; ellei hanskassa ole reikää tai sukka rytyssä, niin ainakin vasen kenkä lipsahtaa pitkokselta ja uppoaa rämeeseen. Lopulta kuitenkin saa kiksinsä siitä että ylittää itsensä joko fyysisesti tai henkisesti. Harvoin tyytyväinen mihinkään. Muistaa valittaa matkalla, on kuitenkin oppinut pitämään isommat mutinat sisällään. Ainakin joskus.
 |
| Sankariposeeraus |
Vaikka omalta osaltani homma ei mennytkään täysin putkeen, niin olen hyvää vauhtia suuntaamassa kohti tilannetta, jossa voin sanoa pitäväni juoksusta.
Omat eväät, jotka tällä kertaa eivät oikein toimineet:
-Banaania
-Maxim geeliä
-Maxim urheilujuomaa
-Remix pussillinen karkkia
Täältä. Tähän.
Kommentit
Lähetä kommentti