1. helmikuuta 2017

Kotirataultra tammikuussa 2017

Ja tapahtui niinä päivinä, että Sepolta kävi käsky, että kaikki maailma oli ultransa juokseva. Tämä viiskymppinen oli vuoden ensimmäinen ja tapahtui kelin ollessa suhmurainen. Ja kaikki menivät lenkkinsä juokseman, kukin omaan kaupunkiinsa. Niin Tuomas ja Jari lähtivät keskustasta, Turun kaupungista, ulos maaseudulle, saareen, jonka nimi on Hirvensalo, se kun oli yhdistetty kaupunkiin sillalla. Mukaan juoksuun tuli Emmi, hän eli saarella, ja oli kovakuntoinen.

Mittarissa nolla kilsaa. Helppo hymyillä.


Kotirataultra on kansainvälinen omatoimitapahtuma, joka juostiin Suomessa nyt 26. kerran. Tavoitteena on juosta tammikuun viimeisen sunnuntain aikana 50 kilometriä. Matka, aika ja vauhti on kunkin omalla vastuulla. Taukoja voi pitää just niin paljon kuin itse haluaa tai tarvitsee. Tuohon matkaan moni niitä kaipaa, jotkut useampiakin. Viime vuonna olin yrittämässä samaa, vanhasta blogipostauksesta voi lukea miten tuolloin kävi.

Puolimatka


Viime helmikuuhun verrattuna retkikunta oli supistunut merkittävästi, mutta kukas sitä määrillä mässäilee. Laatu ratkaisee. Edellisen vuoden tavoin startti oli keskeltä Hirvensalon harvakseen asuttua luotoa. Aiemmasta poiketen päivän epistola oli jaettu vain kahteen osaan: Ensin 36 kilometrin hölkkä maantienlaitaa Kakskerranjärvi kiertäen, jonka jälkeen eväs-, tossun- ja vaatteidenvaihtotauko. Jälkkäriksi 16 kilometriä polkua. Startti oli sovittu tapahtuvaksi tasan kello kymmenen. Ja koska tuo punabuffinen kaveri tuossa yllä oli taas myöhässä niin matkaan lähdettiin klo 10.25. Jos se ei nuku pommiin niin ainakin se on myöhässä. Aina. Sama. Jamppa.

Palaa se metsä talvellakin, vähän huonosti vaan.


No niin. Tossut jalassa, Salomon fan club -juoksuliivi päällä ja kilometrejä nielemään. Alle kolme kilometriä oli mittarissa kun eräs heikkohermoinen lähti omille teilleen, ei vaan kestänyt pilkkaamista. Leppyi kuitenkin ja palasi ruotuun. Etukäteen aprikoitiin jään määrää, joka taasen olisi vaikuttanut kenkävalintaan. Hirmuista pelkoa keskuudessani herättänyt 50 kilometrin lenkki nastareilla ei onneksi toteutunut, vaan tiet olivat muutamaa poikkeusta lukuunottamatta sulia. Matka eteni suvitossuilla, asiaa tuli puhuttua ja tien pientereella nojailleet oranssinuttuiset herrat saivat osansa ihmetyksestä. Mitä lie elukoita olivat väijymässä haulikot kädessä. 10, 20, 30, 36 kilometriä. Alkuosa done, ei vaikeuksia, ei heikkouksia, kaikilla positiivinen mieli. Ainoa poikkeus tuohon väittämään oli nopea välilasku Satavan kyläkaupalle Tuomaksen käydessä tutustumassa saniteettitiloihin.



Taukopaikalla suoritetiin supernopea formulatyylinen tankkaus 36 minuuttiin, kesäkengät vaihdettiin Sarvan piikikkäisiin tuotteisiin, reppu täyteen evästä & otsalamppu mukaan. Takaisin liikunnan pariin, tällä kertaa polkujuoksun muodossa.

Oma jalka oli hämmästyttävän kevyt koko ensimmäisen 36 kilometrin ajan. Pohkeissa alkoi tuntumaan jossain parinkympin kohdalla, mutta kyseinen olotila ei muuttunut sen huonommaksi tai paremmaksi koko päivän aikana. Evästauolla suoritettu hetkellinen paikallaanolo taasen aiheutti sen että koivet olivat muuttuneet uppotukeiksi (ei yhtä paksut, vaan yhtä painavat) eikä poluilla eteneminen alkuun luonnistanut millään muotoa. No, ei se kyllä kovin kepoiselta tuntunut missään vaiheessa, mutta peilikirkkailla poluilla onnistuttiin haalimaan vaadittavat 16 kilometriä kokoon. Kaatumisia retkueelle sattui kolme, joista yksi aiheutti avointa sadattelua. Muut olivat luokkaa "ei sattunut", joka tarkoittaa sitä että veri ei valu kovin vuolaasti ja jos valuukin niin ei sitä pimeässä näe. Viiskymppiä tuli täyteen Hirvensalon laskettelukeskuksen juurella, joten siitä sitten ennakkosuunnitelman mukaisesti kapuamaan huipulle ja vielä siellä huipulla olevaan lähtötorniin. Maisemakuvia ei sattuneesta syystä ole, mutta otsalampun loisteessa räpsäisty otos sykemittarista hoitakoon tunnelman välityksen. Laimeaa? Kyllä. Mutta minkäs teet kun kruunajaisiksi plänätyt riisisuklaat ja lakritsat jäivät kotiin.


Kokomatka

Summa summarum. Perille päästiin totaalimatkan ollessa 52.89 kilometriä. Mittari kävi 6h 11min, keskisykkeen ollessa 138. Rehellisenä setänä myönnän että kyllä tuollainen jumppa ottaa koville ja tälläkin kertaa kiistaa käytiin kaikessa hiljaisuudessa oman pään sisällä. Jalat liikkuvat kun suusta tunkee hiilareita sisään, mutta jyvät erotetaan akanoista siinä vaiheessa kun aletaan hakeutumaan omien rajojen äärilaidoille. Pää ratkaisee päästäänkö maaliin, kunto ratkaisee sen missä ajassa (eräältä oikealta juoksijalta viikko sitten kuultu viisaus).

Varusteita:

  • asfalttipätkän jalassa wanhat luotettavat Adidas Adios Boostit, poluilla Sarva D'vil 2:t
  • sykemittarina porskuttaa edelleen Suunto Ambit 2 jonka akunkestoa ei tällaiset sprintit vielä uhkaa. Tarvitaan parempia tekosyitä mittarin päivitykseen. Tai sitten tulee aloittaa kestävyysurheilun harrastaminen. TuplaPöh.
  • koko matkan päällä Salomonin minimalistinen juoksuliivi jossa 2 x 0.5 soft flask pullot
  • sopiva määrä takkia, paitaa, housua ja sukkaa
  • jokunen pakkaus Maxim energiageeliä
  • muutama High5 energiapatukka
  • pari banaania
  • juotavaa kului mielestäni liian vähän. Kaikkiaan 2-3 litraa
  • tauolla riisisuklaata ja lakritsia. Kumpaistakin liian vähän. 

Eipä kait suoritukseen voi tyystin pettynyt olla. Viime vuodesta poiketen vatsan kanssa ei ollut ongelmia vaikka koko päivän mätti menemään mitä epämääräisimpiä eväitä. Toki illalla sitten vatsa oli kuin Adidaksen Brazuca, ei väritykseltään mutta muodoltaan. Tällaista tällä erää, nyt kohti uusia haasteita.

Täältä tähän.
#livemore

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti