9. elokuuta 2016

Marttilan Korven eräreitistö. Juoksukohde vai ei?

Suoharjoittelu on niin last season, korpi on pop. Tämän ajatuksen voimin suunnattiin kohti Marttilan korven eräreitistöä. Juokseva navigaattorimme oli etukäteen tutustunut reittiin ja alustavan plänin mukaan matkaksi oli suunniteltu 19 tai 25 kilometriä. Reitin loppuun oli aprikoitu 6 kilometrin sakkolenkkiä. Sakkolenkin tarpeellisuutta oli tarkoitus arvioida kun lenkin päätös oli käsillä.

Apetta elämään

Suorituspäiväksi oltiin arvottu elokuun kuudes, eli kansankielellä viime lauantai. Sääennusteiden mukaan odotettavissa oli puolipilvistä ja lämmintä, elohopean oli määrä kavuta reiluun pariinkymmeneen asteeseen. Tuttu kolmen hengen retkue pakkasi kamat autoon ja hurautti 35 kilometrin (tai 35 minuutin. En minä tiedä, istuin takapenkillä) päähän keskelle käymättömiä korpimaita. Kukaan matkassa olleista ei ollut aiemmin tehnyt tuttavuutta paikallisten trailien kanssa, joten odotukset olivat varovaisen odottavat. Lyhyen oppimäärän mukaan suoritetun taustaselvityksen perusteella Marttilan eräreitistössä oli tarjolla helposti juostavaa polkua muutamalla mäennyppylällä höystettynä. Etukäteen oli myös tiedossa että reitin varrella oli harjoitettu pykälää karkeampaa metsän siivoamista avohakkuiden muodossa.


Tällainen kartta & Google Maps luurissa ei riittänyt pitämään trioa reitillä

Perillä, Salomonin jumalainen juoksuliivi päälle, GPS fix Suuntoon ja tossut kohti Ryyppykalliota. Homma potkaistiin käyntiin varsin ryhdikkäästi missaamalla heti ensimmäisen polun pää. Tästä johtuen matka jatkui mukavasti lyhyellä hiekkatiekihnutuksella (puhtaasti ulkomuodon perusteella okulaarisesti observoituna kihnutus muistuttaa perinteistä juoksua, sillä erotuksellä että kihnutus syö poloista polkujuoksijaa rotan lailla). Vihdoin polku paikallistettiin ja kepeä hölköttely pitkin eräreitistöä saattoi alkaa. Melko pian leppoisa juoksutahti löytyi, mutta katosi samantien jahka päästiin ensimmäiselle suolle ja pitkospuille. Ennakkotietojen mukaan pitkokset olivat huonossa kunnossa, tällaisen tiedon voisi kuitenkin kuitata tyystin vääräksi informaatioksi tai ainakin melkoiseksi vähättelyksi. Suolle kasatut pattingit olivat nimittäin nähneet parhaat päivänsä suunnilleen Neuvostoliiton kaatumisen tienoilla. Ne puut jotka eivät olleet vain huonosti kiinni, olivat lahonneet ajat sitten ja puhdas ajan patina piti tukin kasassa. Joka kerta kun jalka astui puulle, laho puu hajosi osapuilleen tulitikun kokoisiksi paloiksi. Negatiivisempi metsämies olisi ollut harmissaan kuin Vartiaisen Jenni jonka kuvat laitettiin laulussa nettiin, kaltaiseni positiivisuuden perikuva sen sijaan näki oivallisen mahdollisuuden omien herrrrmojen vahvistamiseen.

Suuri osa eräretkestä oli kiitettävästi merkitty suorakaiteen muotoisilla 10 senttiä halkaisijaltaan olevilla, puihin kiinnitetyillä/maalatuilla sinisillä merkeillä. Nämä merkit olivatkin jotakuinkin ainoat keinot seurata reittiä. Polku oli monessa paikassa umpeen kasvanutta, eikä keskellä polkua kasvaneet taivasta tavoittelevat rehevät nokkoskasvustot antaneet kuvaa kovinkaan taajaan käytetystä jotoksesta. Tyystin oma lukunsa oli avohakkuuaukeat, jotka aiheuttivat melkoisesti hämmästystä ja kummastusta pienissä kulkijoissa. Ainakin kahteen otteeseen täysin juostava polku päättyi satojen(?) metrien halkaisijaltaan olevaan - metsäkoneen raiskaamaan aukeaan. Metsästä ja polusta olikin tullut savinen pelto, jossa risteili ojia pitkin ja poikin. Yritä siinä sitten paikallistaa 10 senttinen läpyskä puolen kilometrin päästä.

Malliesimerkki paikallisesta metsänhoidosta

Neulasränniä parhaimmillaan

Kartasta ja luurin GPS:stä huolimatta navigointi tuntui kovasta hankalalta. Jatkuva harhailu laski innostusta ja motivaation vähetessä kiinnostus suunnistukseen väheni josta seurasi lisää harhailua. Itseään ruokkiva kierre oli valmis. Sopivan näköisen tien löydyttyä tehtiin päätös että tämä ilo saa riittää ja lähdettiin jolkottelemaan kohtia autoa. Akuutin mielenhäiriön seurauksena yritettiin vielä kerran juosta pätkä polkua, mutta jo aiemmin mainitut, polulla kasvavat parimetriset nokkospuskat ahmaisivat viimeisetkin motivaation rippeet.

Vihdoin takaisin autolla, evästä suuhun ja virkistävä pulahdus viileään veteen. Kotimatkalla nautittu huurteinen huuhtoi suurimman pettymyksen pois mielestä.

Bongaa polunpää

No oliko siellä sitten pelkästään vaan kurjuutta? No ei. Mustikoita ja mansikoita vadelmia oli siinä määrin runsaasti että tuntui syntiseltä jättää niitä metsään mätänemään. Marjojen oli kuitenkin tyydyttävä kohtaloonsa, koska kaikkia ei ehditty syömään. Kehuja ansaitsee myös lähtöpaikan (Palainen) oivallinen uimapaikka lämpimine saunoineen. Kaikkiaan tossut jalassa aikaa törsättiin vajaa 2.5h, matkaa taitettiin massiiviset 16 km. Jostain syystä sykkeet olivat verrattain ylhäällä, joten treeninä tuokin oli kait OK.



Jos Marttilan korpea verrataan vaikkapa Kuhankuonon erinomaiseen reitistöön, jälkimmäinen peittoaa Marttilan mennen tullen. Kuhiksen polut on merkitty hienosti, toki pitkokset sielläkin on paikoitellen huonossa jamassa. Kuhankuonon reittejä ylläpidetään kuitenkin säännöllisesti.

Ihan jokaiseen reitin kohtaan ei pitkoksia ollut riittänyt. Tässä vaiheessa poseerataan vahvasti kartalla...

...tässä ei ehkä niinkään


Marttilan korven eräreitistö. Kerta riitti, ei jatkoon.
Täältä tähän.



1 kommentti:

  1. Sama huomattiin 2016 keväällä ja kaikenlisäksi meinattiin eksyä ja siskolla diabetes ja lunta oli vielä maassa, vajottiin jäiseen suohon yms :D

    VastaaPoista