26. marraskuuta 2015

...paitsi kansantanhua

Vanha sananlasku opastaa kokeilemaan kaikkea kerran, miten sitä muuten pystyy kertomaan tykkääkö/osaako. Tänä syksynä sananlaskun uhriksi arvottiin hyvinkin perinteinen laji eli uinti. Oli kaikin puolin hieno syyskuun 17. päivä, paikkana Impivaaran uimahalli Turussa. Tuleeko siitä mitään kun vesiliukoisen ukon upottaa klooriveteen ja kehottaa uimaan 50 metrin (kyllä, 50 metriä!) altaan toiseen päähän? Jatka lukemista, asiaa selvitellään tuonnempana.

Jotakuinkin kaikki suomalaiset osaavat uida, ainakin jos kriteerinä pidetään sitä että saunan jälkeen hypätään laiturin päästä mereen tai järveen ja räpiköidään takaisin uimaportaille.  Myös minä olen siis "osannut" uida jotakuinkin aina, enkä ole koskaan pelännyt vettä. Vuosien saatossa ehdin myös hankkia PADI:n OWD kortin, mutta siihen se sukeltaminen sitten jäikin. Ei ollut intoa eikä halua jatkaa harrastusta Suomessa. Eipä sukeltamisella myöskään ole juuri muuta yhteistä uinnin kanssa kuin vesi elementtinä. Toki myönnän myös ettei koti-Suomen vedet houkuttelevuudeltaan pärjää Aasian aurinkoisille aalloille niin lämmön kuin näkymienkään suhteen. Tästä syystä vuotuiset uintikerrat avovedessä ovat jääneet yhteen tai kahteen, uimahallissa muistan aktiivisesti käyneeni joskus alle 15-vuotiaana. Ja nyt takaisin aiheeseen...

Edellisen kerran ihan ehtaa matkaa uin armeijassa vuonna -94. Pyrkimyksenä oli pystyä saavuttamaan uimataidon raja, eli 200 metriä. No, menihän se, joskin osa matkasta selällään lilluen ja pelkästään jaloilla potkien. Ei siis tietoakaan vapaauinnista, rintauinnista tai muustakaan oikeasta uintitekniikasta. Siinähän sitä uimataitoa kerrakseen. Lätinät seis ja asiaan.




Käännetään katse takaisin tuohon syyskuun 17. päivään ja Impivaaraan. Päädyin hallille hyvän ystäväni houkuttelemana ja rohkaisemana. Nopean kuntosalivisiitin ja massiivisen lankutuskisan jälkeen rohkeasti pitkään altaaseen ja hullunrohkeana vielä syvään päähän. Hetken vesijuoksijoita syrjään tönittyäni löysin vapaan radan (siinä lukee: kuntouinti hidas), lasit silmille ja menoksi. Hämmästys oli suuri kun pystyinkin uimaan - sitä sammakkoa tietysti - koko matkan altaan toiseen päähän. Kokonaisuudessaan ensimmäinen uintikerta tuotti mittariin valtaisat 300 metriä. Eihän se ihan hirvittävästi ole, mutta kuitenkin 50% parannus armeijan uintitestiin! Viikkoa myöhemmin järkytin itseni uimalla 800 metriä, ja vielä kolme päivää myöhemmin 1500 metriä. Maailmanennätyksiä tuskin kolkuteltiin - millään kriteerein - mutta prosentuaalisesti kehitys oli vähintään hirmuinen. Edelleenkin etenemismuoto oli sammakkouinti (pitäisi olla rintauinti) ja vauhti hyvinkin verkkainen.





Mitäs sitten seuraavaksi? Ylläoleva kuva saattaa antaa osviittaa tulevan kesän ambitioista. Mitä vaaditaan että pystyy kahlaamaan auttavasti läpi minkään mittaista triahtlonia? No ainakin uintiin tarvitaan lisää vauhtia, kuin myös kykyä uida vaadittava matka yhteen pötköön. Näitä lähdettiin hakemaan uimakoulusta, aikuisten jatkotekniikkakurssilta. Kerrankin olin liikenteessä riittävän nöyrällä asenteella, ensimmäisella oppitunnilla opiskelijaparka väännettiin niin kummallisiin asentoihin että raajoihin sattui, happi oli loppua koko ajan ja uimalaseja oltiin lyömässä naulaan... ihan... välittömästi... kele. Ihme touhua. Kurssin nyt lähestyessä loppuaan voidaan käsi sydämellä lausua että triathlonissa tuiki tarpeellinen vapaauinti on todella kaukana sprinttimatkan vaatimasta 750 metrin tasosta. Yltiö positiivisena ihmisenä väitän myös että sammakkouinti on muuttunut rintauinniksi, ainakin jollain tasolla. Viilattavaa riittää enää potkujen, käsivetojen, hengityksen ja pään asennon kanssa, unohtamatta ihan kaikkea muuta uintitekniikkaan liittyvää. Ne kun saa oppien mukaiseksi niin uusi hylie on syntynyt!



Impivaaran uimahallissa kohti peseytymistiloja taapertaessa matkalle osuu allas nimeltä Eero. Allas on pieni, sympaattinen, muttei kovin kutsuva. Ainakaan jos tietää veden lämpötilan. Eero on vajaa neljä metriä pitkä +4 asteinen kylmäallas. Ensimmäisen kerran kun altaaseen sujahtaa kaulaa myöten tulee fiilis järjettömästä kylmyydestä, pakokauhu valtaa mielen ja ainoana ajatuksena: "Pois täältä, äkkiä." Portaita ylös pääsi vähintään yhtä nopeasti kuin alas.

Onneksi ensimmäisellä kerralla seuranani oli yhtä kilpailuhenkinen yllytyshullu. Kolmen kastautumisen jälkeen julistettiin tasapeli, eikä henkilövahinkoja päässyt syntymään. Tämän visiitin jälkeen olen aina lähtiessäni käynyt tervehtimässä Eeroa, vähä kerrallaan pidempiä visiittejä eikä +4 astetta enää niin kylmältä tunnukaan. Kunhan uskottelee itselleen että hengen haukkominen on täysin normaalia :)

Miten tuo yllä oleva kuva tai Eero sitten liittyy uimiseen, triahtloniiin tai mihinkään muuhunkaan? No eräänä elokuun lämpimänä iltapäivänä keksittiin idea ympäri vuoden tapahtuvasta uinnista meressä tai järvessä (hallikin kelpaa jos mieli on heikko). Haasteen lisäämiseksi uinti tulee suorittaa kesken lenkin. Kaikki uinnit suoritettu elokuusta asti. Todisteena linkki marraskuun tallenteeseen.

Fear Not!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti