28. toukokuuta 2017

Kootut selitykset Yyterin maratonilta

Oman juoksukauden ensimmäinen kellotettu maraton startattiin Porin Yyterissä toukokuun 20. päivä. Lähes tasaisen reittiprofiilin ansiosta kisan piti olla kuin pala porkkanakakkua, ja vielä kun sääennusteet oli kohdillaan, lopputulemaksi oli ajateltu mukava - hyvän loppuajan tuottava päivä. Toisin kuitenkin kävi.

Epäröivä turkulainen pilkistää #2:n vasemman olan takaa.
Kuva lainattu luvattu Porin kuntoilijoiden sivulta. 

Kisapäivän aamuna lähdin hyvissä ajoin ajelemaan kohti Poria. Viime kesän hintavat kuvatervehdykset olivat opettaneet maltin ajonopeuksien suhteen. Kaasujalka ei kasitiellä saa olla kovin raskas, muutoin tienvarteen sinne tänne ripotellut liikenteenvalvontakamerat räpsivät hanakasti kuvia. Silkalla taidolla selvisin ilman lisäkustannuksia. Toisin kävi eräälle kiireiselle Audikuskille, joka minut ohitettuaan kohtasi vahvempansa kameratolpan ja salaman välähdyksen muodossa. *tirsk*

Tällä kertaa Yyterissä oli merkittävästi vähemmän väkeä kuin omalla edellisellä visiitillä, joten kisa- ja parkkipaikka löytyi vaikeuksitta. Auto parkkiin ja pikaisen dyynien tsekkauksen jälkeen kisanumero hakaneuloilla paitaan kiinni, tossut jalkaan, jännäpissat, alkulämpät ja starttipaikalle. Päivän menestystarina oli enää 42195 metrin mittaisen askeleen päässä.

Aurinko paistoi, lämpöä vajaa parikymmentä, armahtavaa merituulta kuitenkin jonkin verran. Siinä katsaus lähtöhetkellä vallinneeseen säätilaan. Startti paukahti, pienehkö joukkio kilpailijoita kirmasi liikenteeseen - race is on! Kärki laukkasi kaukaisuuteen, itse jäin yksikseni juoksemaan omaa - aivan liian kovaa - vauhtia.


Wristbandin laadinnassa näppäilyvirhe? 

Pori on kuuluisa lättänästä sivuprofiilistaan, eikä koko kylästä taida löytyä kovin montaa kukkulaa. Tästä huolimatta tuntui että koko kisa juostiin loivaan ylämäkeen. Jo kolmentoista kilometrin kohdalla alkoi olla selviö, että epärealistisena haaveena ollut aika jää saavuttamatta. Askel painoi ja ilman kolmen paikallisen herrasmiehen tarjoamaa vetoapua olisin jo hidastanut vauhtia. Puolimatkassa koin hetkellisen piristymisen, olihan matkaa jäljellä enää tuollaiset parisen kymmentä kilometriä. Ei siis sen kummempi jotos kuin vähän reippaampaa tahtia jolkoteltu sunnuntailenkki. Paria kilometriä myöhemmin havahduin ajatuksistani ja myönsin totuuden: henkiset eväät oli syöty ennen kisan puoltaväliä ja loppumatkasta tuli selviytymistaistelua.

Lämpö, suora auringonpaiste ja krooninen vastatuuli teki askeleesta raskaan. Eikä oman kunnon arviointi reilusti yläkanttiin varsinaisesti helpottanut matkantekoa. Näiden tekijöiden seurauksena vauhti alkoi hiipua jo piirun verran ennen kolmeakymmentä kilometria. Sykkeet huitelivat taivaissa, koivet eivät nousseet asfaltissa olevien minimaalisten muhkuroiden yli, eikä kuumasta kelistä ja korkeista sykkeistä huolimatta hikoilua juuri tapahtunut. Kahden ja puolen tunnin kohdalla ollut juomapiste tarjosi hetkellisen tekosyyn kävellä, eikä sen jälkeen olo enää parantunut. Viimeisellä huoltopisteellä 35 kilometrin kohdalla otin vielä toiveikkaana pientä purtavaa ja juotavaa, mutta pari askeleen jälkeen totesin maailman pyörivän siinä määrin kiivaasti, että keskeytys oli edessä. Kisanumero irti paidasta, ilmoitus huoltoon että tämän seinän yli en enää lähde kapuamaan ja loppuun vieno toive kyydistä kisapaikalle. DNF. Pori on tunnetusti vaikea paikka Turkulaiselle.


Turkulainen vauhdinjako:
Alkuun täysiä, loppuun autokyyti.


Todellista ongelmakohtaa penättäessä katse on helppo siirtää alkuvuoden tekemisiin: Liian vähän VK treeniä, liian vähän PK treeniä ja liian ruusuinen kuva omista kyvyistä. Tuon kun yhdistää paahtavaan aurinkoon niin askelmerkit fiaskoon alkaa olla kohdillaan. Muita tekosyitä on tottumattomuus lämpöön, suojaavan huivin pukeminen pään sijaan kaulaan, epäonnistunut edellisen päivän tankkaus (koko päivä ilman kunnon ateriaa), etc. Fakta oli kuitenkin se, että tähän asti omat juoksutapahtumat ovat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta menneet yläkanttiin. Tällä kertaa todellisuus potki persuuksille isolla saappaallaan.

Olisin varmasti saanut raahustettua maaliin asti, mutta kuten yllä nähtävästä vauhdinjakoa indikoivasta kuvasta voi päätellä, loppuaika olisi ollut jotain muuta kuin se toivottu, joten nostin tossut naulaan 35 kilometrin kohdalla. Tällä tavalla sain päivän kokonaiskuormitusta hieman pienemmäksi ja palautumisen alkamaan pykälän verran aiemmin. Nyt leuka rintaan ja katse seuraavaan tapahtumaan. Sitä ennen kempeleen paljon PK:ta fillarilla, sielunhoidoksi polkujuoksua, intervalleja radalla ja VK:ta teillä tietymättömillä.



Yyterin maraton ei itsessään kolkuttele megaluokkaa ja on muun muassa osallistujamääriltään melkoisen vaatimaton. Itse koin pienimuotoisia haasteita järjestelyjen suhteen, jopa starttilinjan löytämisen kanssa oli vaikeuksia. Muitakin pieniä kauneusvirheitä löytyi, lähinnä juomapisteiden ja niiden läheisyydessä olevien roskisten sijoittelua koskien. Erityismaininta kaikille matkan varrella olleille: Toimitsijoita lukuun ottamatta oli huomiota herättävää miten yksikään tien varrella kisaa katsellut ei taputtanut, huutanut, tai millään tavalla muutenkaan kannustanut. Kilpailijan juostessa ohi, paikallisten keskustelu katkesi toviksi vain jatkuakseen juoksijan mentyä ohi. Maassa maan tavalla tottakai, mutta kieltämättä erikoista. Paikallisoppaani oli kuitenkin varoittanut moisesta, joten hymyilin vaivihkaa lokaaleja tapoja. Edellä mainittujen asioiden piikkiin ei omaa kelvotonta suoritustaan voi kuitenkaan laittaa, vaan keskeytyksen perimmäisenä syynä oli jo aiemmin mainittu omien kykyjen räikeä yliarviointi. Jälleen kerran yksi kokemusta kasvattanut tapahtuma, ensi kerralla ehkä viisaammin.

Ja hei, voi sen oman puolimaratonin ennätyksen näinkin tehdä.
Täältä tähän.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti