6. tammikuuta 2017

Flow

Loppiaispäivä paketissa. Uusien työjuttujen opiskelua, Grand Touria, epäonnistunutta lounasta.

Aurinko paistaa, pakkanen hellittää. Päiväunet.

Herään virkistyneenä. Viime viikolla juostut 60 kilometriä veivät suurimman poltteen. Päätin kuitenkin lähteä koittamaan miltä talvinen asfaltti maistuu. Vuosien saatossa urheiluvaatteisiin upotetut sadat ja tuhannet eurot maksavat hiljalleen itseään takaisin. Sää kuin sää, laji kuin laji, aina löytyy oikea määrä.

Pari geelipussia taskuun. Vanha iPhone koteloon, ilman SIM-korttia tietenkin. 1600 biisiä riittää, selviän pari tuntia ilman viestejä. Pinkit kompressiosukat, tossut, kuulokkeet, pipo ja tunput. Ulos ovesta.





Kadulla tervehtii kirpeä talvi. Juoksen myötävirtaan pitkin jokirantaa. Yhdet kiirehtivät kotiinsa, toiset laivalle. Piipun lukujono tervehtii kulkijoita. Minulla ei ole kiire mihinkään. Jalat ovat kevyet.

Ruissalossa vilkutan vastaan tulevalle laivalle. Jälleen kerran huomaan haikailevani kesää ja mennyttä. Kuulokkeista kajahtaa George Michaelin Fast Love. Onko siitä muunlaista? Matka jatkuu pisin Rantapromenadia. Pakkasta alle kymmenen astetta,

Mittarissa kymmenen kilometriä, juoksen Kansanpuiston vierestä pimeää tietä. Synkkä aarniometsä, not another soul in sight. Puhelin arpoo soittalistalta Iron Maidenin Fear of the Darkin. Osuva valinta. Tällä kertaa en pelkää.

Saavun lenkin päätepisteeseen, on aika suunnata kohti kotia. Loiva alamäki, Sheryl Crow ja pari pykälää tuoreempi  Linkin Park siivittävät askellusta myötämäkeen. Levitän kädet, melkein lennän - hymyilen. Ääneen. Mieli kevenee, askel kevenee, syke laskee, vauhti karkaa, en välitä.

Ruissalon sillan jälkeen sataman kulmilla bongaan ketun joka ystävällisesti liittyy seuraan. Hölköttelemme hetken rinnakkain. Pendulumin sulosoinnut eivät lenkkiseuraa miellytä, repolainen tuhahtaa, kiihdyttää ja jatkaa matkaa. Mitä lie intervalleja ollut juoksemassa.

Hetkessä tunnelma muuttuu. Apulanta - Tuhka ja Veri. Pääsi yllättämään. Kuivaan silmäkulman. Kukaan ei näe - pimeys armahtaa.

Haistanko tuhkan ilmassa
Kyyneleet kasvoilla
Jalkapohjat nastoilla
Uhripaikalla

Kaupungin valot lähestyvät. Postikeskuksen jälkeen maailman kirkkaimpaan valomainokseen lävähtää Mikon, Annin, Tiinan ja Anun kasvot. Vihreä sammakkomainos vie ajatuksen muualle. Saatoin jopa nauraa järkytystäni. Taas ääneen.

Jokiranta. Koti lähenee. Jouluinen Teatterisilta ihastuttaa jokaista kulkijaa. Perheitä, lapsia, aikuisia, pariskuntia. Enää kilometri kotiin. Haikea olo. 21 kilometriä takana, askel on edelleen kevyt.

Vain juoksija voi ymmärtää. Flow.
Itken. Nauran.

#livemore

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti