31. joulukuuta 2016

Tapaninpäivän taaperrus. Taas siellä suolla.

Joulu oli tuloillaan, joulu oli ja joulu meni. Oli jälleen aika taaperruksen. Kuluvan vuoden viimeisen kuukauden 26. päivä on perinteisesti (kerran aiemmin) suoritettu noin kolmenkymmenen kilometrin mittainen Vajosuon vaellus Kuhankuonolla. Kyseinen kuono sijaitsee osapuilleen 35 kilometrin päässä Turusta pohjoiseen. Monipuolisesta reitistöstä löytyy jokaiselle jotakin, itse kunkin sukuun ja säätyyn katsomatta. Vuoden 2015 taaperruksesta voit lukea lisää täältä.


Upean päivän viimeiset valonsäteet.
Photo: Emmi

Juoksua edeltävä päivä sujui itselleni tyypilliseen tapaan: Söin, enkä tehnyt mitään muuta. Mitä nyt iltasella pakkasin seuraavan päivän tavaroita valmiiksi. Ja onneksi pakkasin.

Startti olis sovittu maanantaiaamuun klo 09.00. Heräsin siihen kun puhelin soi 09.05. Perkele! Puhelimen vieressä padi vilkkui iloisesti herätyksen merkiksi. Oli ilmeisesti vilkkunut jo puolitoista tuntia, ilman ääntä. Tietty. Tuhannet anteeksipyynnöt puhelimeen, hammarharja suuhun, pala suklaata käteen, juoksuvaatteet päälle, kamat kassiin ja menoksi. Ihan maailmanennätystä en tehnyt välillä herätys-tossut jalassa, mutta keskimääräistä reipasta maakunnallista tasoa kuitenkin.


Happy camper

Muut retkikuntalaiset istuskelivat autossa ihmeen rauhallisina. Kevyen - ansaitun - pilkanteon siivittämänä auton nokka kohti määränpäätä ja eikun menoksi. Kiitos ja anteeksi vielä kerran myös tätä kautta. :)





Automatkalla kuulin että tällä kertaa reitti oli tarkoitus kiertää myötäpäivään, joka on kaiketi normaalista poikkeava tapa. Tai ainakin aiemmilla kerroilla olemme pyrkineet paikallistamaan tuon myyttisen vaelluksen reitin vastapäivään. No, kertaakaan ei olla osuttu täsmälleen oikealle polulle, eli rohkeasti vaan uutta kiertosuuntaa testaamaan. Mukana oli koko autokunnallinen kokemattomia eränkävijöitä. What could possibly go wrong?





Perillä auto parkkiin. Vessat, pissat, buffit ja banaanit. Eikun menoksi, baana oli auki.

Oma metsäkelpoisen tossuvalikoiman rajoitteisuudesta johtuen olin liikenteessä Salomonin Sense Ultra nappulakengillä, niillä samaisilla jotka oli vuotta aiemmin todettu toimiviksi. Ainoana nastattomana juoksijana kontolleni jäi vauhdinsurmaajan rooli. Suomeksi tuo homma tarkoittaa sitä että etenin letkan kärjessä sellaista vauhtia etten kaatunut suohon turvalleni - pun intended. Muut puuskuttivat niskaan, mutten päästänyt ohitse.


Matkalla pelailtiin piiloleikkejä. Kyseinen
humma on ehkä huonoin piiloutuja evö.

Tuomas oli ensimmäistä kertaa Vajosuon kierroksella, joten hänen annettiin nauttia matkasta turistin ominaisuudessa. Aiempien kertojen harharetkistä oli ammennettu kaikki mahdollinen oppi ja uusien harhailujen välttämiseksi matkassa mukana ollut Emmi oli akkreditoitu vapaaehtoiseksi kartanlukijaksi kompassin ja reittikartan kera. Kaikkien onneksi myös navigaattori Miina oli matkassa turvaamassa karavaanin matkaa.




Jostain syystä Tuomas taisi kantaa kompassia mukanaan pääosan ajasta. Ja karttaa. Ei sillä mitään virkaa ollut. Kompassilla. Tai no, vempeleen kulmaa käytettiin kartan pointerina dialogin kuuluessa:

-"Ollaanko me tossa?"

-"Ei, sulla on kartta väärin päin."



En ihan tarkkaan muista montako kertaa Vajosuon vaellusta ollaan yritetty jäljittää, mutta sen muistan että kertaakaan ei olla reitillä pysytty. Tämä kerta poikkesi aiemmasta kahdella tavalla:
1) Aiemmin mainitun mukaisesti reitti kierrettiin myötäpäivään. Tämä oli tervetullut muutos vakiintuneeseen "viralliseen" suuntaan ja
2) Maailman ärsyttävin ja pisin (muutaman kilometrin mittainen) Saksalantie saatiin vältettyä. Jos ei oltu oikealla polulla, niin jollakin polulla sentäns.

Pukkipalon harhalaukaus

Aiemmin tämän vuoden kierroksella sattui yksi lyhyt pummi, mutta todellinen harmituksen aiheuttaja oli (myötäpäivään kierrettäessä) loppuvaiheilla eteen sattuva Pukkipalon reitti. Yllä oleva keltainen viiva indikoi juostua reittiä, kun taas tummempi kiemura merkkaa virallista reittiä. Nyt kun on tiedossa missä mentiin vikaan, viimeistään ensi jouluna viimeinenkin este tulee nujerrettua. Luottamus kykyihin on kova. Kovempi kuin allekirjoittaneen kyky lukea karttaa.





Äkäisestä startista johtuen aamiainen jäi vähille, joten lenkin alussa mieltä koversi epäilys oman energian riittävyydestä. Herkullinen ja ravitseva suklaa kuitenkin mahdollisti yllättävän kevyen askelluksen. Muina eväinä yksi banaani, Maximin 100 g:n geelipussi, riisisuklaata, lakritsia ja litra vettä. Siitä oli onnen eväät tehty. Unohtamatta tietenkään metsänkävijän asennetta, lauman hyvää henkeä, hersyvää naurua ja vuodenaikaan nähden taivaallista valoilmiötä.


"We come in peace"


Dataa:
Sykemittari kävi 4:25 h
Keskisyke 135
Matka 30 km
Suunto arveli energiaa käytetyn 1900 kcal
Koko matkaan (autolta autolle) meni aikaa 4:50 h




Jälleen kerran Kuhankuonon sääjumalat osoittivat omaavansa kieron huumorintajun: Lenkin alussa avosuolla hölkötellessä paistoi aurinko, synkässä metsässä oli pimeää ja, no, synkkää. Kun taas lenkuran lopussa aurinko paistoi - samanaikaisen lumisateen helliessä autokuntaa, kuin myös muita Kuhikselle päätyneitä kulkijoita. Tämän vuoden retkestä voisi tehdä kuvakirjan, päätettiin kuitenkin vaan juosta. Alla muutamia kennoon tarttuneita räpsyjä satunnaisessa järjestyksessä. Kuvat: Koko mukana ollut nelikko

Disclaimer: Osaa tapahtumista on saatettu kärjistää draaman vaikutelman lisäämiseksi. Ja hyvä että juostiin kerran harhaan, tilatut 30 kilometriä tuli omaan mittariin juuri autolle saavuttaessa.

Täältä tähän.
#livemore















9. joulukuuta 2016

Juoksukoulun puolesta vai vastaan

Viime päivinä Facebookissa on näkynyt kirjoituksia juoksemisesta ja juoksukoulujen tarpeellisuudesta. On lausuttu toisistaan eriäviä ajatuksia, molemmat ääripäät terävästi edustettuna. Kullekin oma mielipiteensä suotakoon, näpyttelen tähän omani. Luonnollisesti kenenkään pyytämättä tai keneltäkään lupaa kysymättä. Blogiteksteille luonteenomaisesti, myös tämä raapustelma on yhden ihmisen omiin kokemuksiin perustuva näkemys vallitsevasta maailmankuvasta.

Kenelle juoksukoulu sopii

Yritykset jotka tarjoavat juoksukoulua palveluna väittävät, ymmärrettävistä syistä että juoksukoulu sopii kaikille. Vaikea sitä on lähteä kiistämään, täten päädyn samaan lopputulemaan: Juoksukoulu sopii kaikille ikään ja kuntoon katsomatta. Tärkeintä on liikkumisen halu. Monesti kuultu selitys: "Kyllähän minäkin muuten juoksisin, mutta kun nilkat/polvet/lonkat/selkä/pää/muut paikat ei kestä." Ihmiset ovat erilaisia, joten toki todellisia rajoitteita voi olla. Usein tilanne kuitenkin paranee kun asiansa osaava ohjaaja katsoo tekniikkaa ja ehdottaa muutoksia. Tähän sopii eräs omaa sydäntä lähellä oleva ulkomaankielinen lausahdus: Doing things right vs. doing right things. Keskittyminen oikeisiin asioihin tuo ison muutoksen myös juoksuun. Tehokkaaseen etenemiseen ei vaadita Mo Farahilta kopioitua tekniikkaa, joskaan ei siitä suoranaista haittaakaan ole. Pienillä asioilla on iso vaikutus kun suoritus vaatii kropalta voimaa ja liikkuvuutta. 

Mo Farahin juoksuasento - kannattaa kopioida

Ja pienen syrjähypyn kautta takaisin juoksukouluun ja sen tarpeellisuuteen. Oman kokemuksen perusteella voin suositella juoksukoulua vasta-alkajista edistyneempään juoksijaan. Huolimatta "juoksukoulu" nimestä, monelle kyseessä on lauma lajia rakastavia samantasoisia harrastajia. Ryhmän mukanaan tuoma lisäboosti ja se viimeinen puristus auttaa edistymään. Tiettyyn rajaan asti one size fits all (ryhmässä kaikki treenaavat samalla ohjelmalla) lähestymistapa toimii, muttei kuitenkaan loputtomiin. Riittävän pitkälle edistynyt harrastaja tarvitsee omien heikkouksien, vahvuuksien ja tavoitteiden pohjalta räätälöidyn ohjelman. Jokaista treeniä ei voi, eikä pidä tehdä maksimaalisena.

Kuka ei "tarvitse" juoksukoulua

Viimeisimpänä, muttei suinkaan vähäisimpänä listaan kaksi ihmistyyppiä jotka mielestäni selviävät ilman ryhmäliikuntana toteutettavaa koulua. 

Ensimmäisenä mainitsen ihmisjoukon joka oikeastaan käynnisti tähän postaukseen johtaneet ajatukset. Nuo samaiset ihmiset lausuvat sinällään aukottoman perustelun: Kaikki osaavat juosta, juoksukoulut ovat siis tarpeettomia. Ihan vähän kärjistäen voidaan sanoa näiden(kin) ihmisten olevan oikeassa. Jos asiaan kuitenkin uhrataan edes pieni ajatuksen puolikas, mielen täyttää kasa reunaehtoja joiden toteutuessa väite on tosi. Sellaiset asiat kuten juoksutekniikka, harjoittelun monipuolisuus ja juoksuvammat ovat asioita joihin asiaan perehtymätön harrastaja helposti törmää. Ovat kuitenkin sellaisia asioita joita moni ei näe tervetulleena. Näiden välttämiseen juoksukoulusta saa varmasti apua.

Toinen ryhmä jotka mielestäni selviävät ilman juoksukoulun tukea, ovat ihmiset joilla on riittävä kyvykkyys paneutua itsenäiseen harjoitteluun. Menestyksekkääseen omatoimiseen treenaamiseen vaaditaan useita asioita. Seuraavaa listaa tuskin kannattaa käyttää elämän ohjenuorana raamatullisen kivitaulun tapaan, vaan toivoisin että listan avulla lukija voisi löytää raamit joiden avulla kehitys voisi jatkua myös omillaan treenatessa. 



  • Motivaatio. Ehkäpä se tärkein asia kaikessa. Jos motivaatio on hukassa niin millään muulla ei ole merkitystä. Sisäinen motivaatio auttaa ihmistä eteenpäin, jolloin ilo tekemiseen tulee suoraan harjoittelusta. Ulkoinen motivaatio saa kannuksensa odottavasta palkkiosta.  Oli syy liikkumiseen kumpi hyvänsä - tai molemmat yhdessä - ilman tekemisen paloa ei tule valmista.
  • Osaaminen. Pohdi riittääkö kokonaisvaltainen ymmärryksesi itseohjautuvaan harjoitteluun. Ravinto, lepo, treeni, PK kausi ja kilpailut. Mieti mitä voit tehdä parantaaksesi tilannetta. 
  • Ohjelma. Jatkuva kehitys vaatii erilaisia harjoitteita. Intervalleja, peruskuntotreeniä, mäkivetoja, kevyitä päiviä ja säännöllisesti myös kovia harjoituksia, porrash*lvettejä, lihaskuntoa ja -huoltoa, liikkuvuuden parantamista. Interweb on täynnä maksuttomia ja maksullisia ohjelmia jotka tähtäävät erilaisiin tavoitteisiin. Googlaa, lue, ja vertaile mikä sopisi sinulle ja omiin tavoitteisiisi kaikkein parhaiten. Optimaalisessa tapauksessa ohjelma olisi tehty juuri sinulle. 
  • Mittaaminen. Harjoittelu ilman tulosten mittaamista on hyödytöntä. Satunnaisen lukijan mielestä lausunto saattaa olla raflaava, mutta se ei muuta väitettä epätodeksi. Kukaan ei jaksa loputtomiin lenkkeillä pelkästä ulkoilun ilosta. Asetettuihin tavoitteisiin pääseminen johtaa parantuneeseen motivaatioon, jonka avulla tavoitteellinen harjoittelu voi jatkua. Positiivinen kierre on valmis. Urheilullisten päämäärien asettaminen ei poikkea muusta elämästä. Tavoitteiden pitää olla mitattavia ja realistisia, itse tavoitteet voivat sitten olla mitä hyvänsä. Nopeammin, useammin, pidempään, kauemmaksi. You choose. 
Muista myös juhlistaa tavoitteiden saavuttamista, vaikka niillä uusilla juoksutossuilla jotka parhaillaan ovat halvennuksessa.


Oma juoksuasento vuodelta 2015. Vahvasta kotiinpäin vetämisestä 
huolimatta suosittelen Mo:n juoksuasennon kopiointia. Kuva T Jansson


Itse juoksin turkulaisessa Vauhtisammakon juoksukoulussa ehkä kolmisen vuotta. Ohjatun treenauksen voimaannuttamana olen pyrähtänyt maratonin aikaan 3.25 ja Cooperin testissä aavistuksen yli 3000 metriä. Elämäni pisin juoksumatka on toistaiseksi 60 kilometriä. Päättyvän vuoden olen hölkötellyt omillani seuraten 3h maraton aikaan tähtävää ohjelmaa. Kolmen tunnin alitus ei päivän kunnolla ole realistinen tavoite, mutta arvelen loppukesästä olleeni ennätyskunnossa. Harmi että kelvottomasti suunniteltu kisakalenteri ei antanut tilaisuutta testata todellista kuntotasoa. Kulunut vuosi kuitenkin todisti itselle sen että omatoiminen harjoittelu toimii, eikä motivaatiosta ole puutetta.

Maailma on täynnä enemmän tai vähemmän latteita blogipostauksia jotka eivät anna yksiselitteistä vastausta mieltä kalvaviin murheisiin. Tässä yksi lisää. 

Terveisiä sohvalta. Täältä tähän.
#livemore


8. marraskuuta 2016

Plantui Smart Garden yrttigeneraattori

Viime jouluna pukilta saadulla Plantui 6 Smart Gardenilla on kasvatettu kaksi kierrosta yrttejä ja salaatteja. Lienee siis paikallaan summeerata kertyneet kokemukset. Ensimmäisen setin dramaattisista käänteistä voit lukea aiemmasta postauksestani (linkki).

Kaupan basilika vs. Plantuissa kasvatettu lehti

Vuoden toiselle kasvatuskierroksella laitoin smart gardeniin itämään thaibasilikaa ja rosmariinia. Basilikan kylvön suoritin oppikirjan mukaisesti: Plantuin kasvikapselista kansitarra pois ja kapselin asetus Smart Gardeniin sille kuuluvaan koloon. Juuri niin yksinkertaista kuin kaltaiseni patalaiska kuluttaja haluaa. Rosmariinin kohdalla tein poikkeuksen. Olin jostain saanut käsiini hyppysellisen vanhoja siemeniä, joten ripottelin niitä satunnaisen määrän aiemmalta kasvatuskierrokselta tyhjiksi jääneisiin kapseleihin. Kasvussa oli täten kolme thaibasilikaa Plantuin omissa kapseleissa ja kolme kapselia epämääräistä rosmariiniviritelmää. Presto! Vettä ja lannoitetta vesisäiliöön, valokansi paikalleen, pistotulppa seinään ja eikun idättämään.


Kuva otettu 8. marraskuuta.
Puolen vuoden vesivilijelyn jälkeen basilika näyttää näin elinvoimaiselta

Idättämisen jälkeen, puskien kasvaessa isommaksi, Plantuihin lisätään korotuspaloja. Korotuspalat nostavat valokantta ylöspäin, joka taasen mahdollistaa sen että kasvit voivat kasvaa entistä suuremmiksi. Itselläni on kaksi korotuspalaa, jotka tuntuivat varsin riittävältä omaan käyttöön. Oletuksena on, että mitä enemmän korotuspaloja käytetään, sitä isommaksi puskat kasvavat ja sitä enemmän yrttejä riittää lautaselle. Mikäli muistan oikein, niin neljän korotuspalaa on valmistajan ilmoittama maksimimäärä. Omalla kohdalla ongelmaksi muodostui puskan kasvunopeus; aina kun olin muutaman päivän teillä tietymättömillä, kasvit täyttivät koko alustan niin ettei kämpän ulko-ovesta tahtonut mahtua sisään. Tuntui kuin Plantui olisi tiennyt hetkensä tulleen. Talkin' about smart garden, eh? Basilikan kasvatus toimii juuri niin hyvin kuin valmistaja antaa ymmärtää. Ja kun makukin oli kohdillaan, niin thaibasilika pääsee jatkoon.


Rosmariini. Kasvatin ite ja säästin

Rosmariinin kasvatus ei ollut varsinainen jymymenestys. Yllä oleva kuva antaa osviittaa miten heikosti rosmariini jaksoi. Empirian perusteella rosmariini tarvitsee todella paljon valoa. Varjoon joutunut taimen ryhtyi välittömästi välttelemään kasvua, kannattaa siis pitää huolta että kasvit ovat keskenään samankokoisia. Toki siemenet olivat vanhoja ja olisin etukäteen voinut googlata rosmariinille myönteisiä kasvuolosuhteita, mutta tällä kertaa mentiin siitä ali mistä aita oli kumollaan. Jos jotain positiivista haetaan, niin tiedänpähän paremmin. Ja onpa Plantui jopa kehittänyt valaistukseen parannusta, siitä lisää alempana.

Yhden hengen taloudessa kannattaa pohtia montako kapselia kutakin laatua kannattaa laittaa kasvamaan. Kuten mainittua, tällä hetkellä hakkuita odottaa kolme puskaa thaibasilikaa ja kaksi kitukasvuista rosmariinia. Yhden kuolleen rosmariinin taimen katkaisin ajat sitten. Basilika kasvaa edelleen vallan mainiosti. Positiivisen ongelman(?) muodostaa se että yrttien kasvunopeus yllätti satunnaisen kasvattajan, kyseisen lajikkeen hienostuneet nyanssit alkaa olla jo liian tuttuja. Tai siis, homma alkaa erehdyttävästi muistuttamaan kesäkurpitsan aiheuttamaa lapsuusajan traumaa. Tuolloin kotitalon pihassa kasvaneista zucchineista nautittiin äärimmäisen innovatiivisissa muodoissa. Raakana salaatissa, keitettynä, mehujäänä, höyrytettynä, pariloituna, grillattuna, mehuna, risottona, carpacciona ja ties millaisena variaationa. Saattaapi olla että osa edellä mainituista herkuista on omaa mielikuvituksen tuotetta, mutta saahan siitä osviittaa millaisen järkytys tuo kolmenkymmenen vuoden takainen kesä oli. Hiljalleen helpottaa, terkkuja vaan äidille. <3


Plantui Growth Light Height Block

Pari päivää sitten bongasin Plantuin tuotekehitysosaston uusimman innovaation: Growth Light Height Block nimisen, kasveille entistä enemmän valoa tarjoavan korotuspalan. Lisävalo asetetaan normaalin korotuspalan tilalle, jolloin kasvin saa valoa myös sivulta. Mokkula on yhteensopiva Plantui 6 mallin kanssa. 



Light height block sopii ainakin niille joiden käyttöön Plantui 6:n valokannen 18 lediä ei riitä. Valmistajan mukaan lisävalosta hyötyvät ainakin tomaatin ja chilin kasvattajat. Koitan saada korotusvalopalan jostain käsiini ja empirian pohjalta myöhemmin raportoida lisävalon vaikutusta kasvuun. Viimeisen tiedon mukaan tuotteen toimitukset alkavat Plantuin verkkokaupasta 11. päivä marraskuuta. 

Summa summarum

Yritin kaivaa tietoa ajankohdasta jolloin laitoin kasvit itämään. Kalenteria piti plarata taaksepäin kuukausitolkulla, itse asiassa aina huhtikuun alkuun asti. En tiedä kauanko kasvien oletetaan pysyvän elinvoimaisina, mutta ainakin tuo basilika edelleen tunkee uutta isoa lehteä nopeammin kuin ehdin sitä kuluttamaan. Plantuin sivuille thaibasilikan kohdalle surfatessa saa käsityksen että sadonkorjuuaika (saattaisi) olla 70 päivää. Siihen nähden tuo seitsemän kuukauden omavaraisuus kolmella kapselilla on kiitettävä suoritus.

Seuraavaksi aion järjestää avohakkuut ja leikata kasvit matalaksi. Itse smart garden ansaitsee lyhyen lepo- ja pesutauon, jonka jälkeen lähden pohtimaan tulevien kuukausien yrttitarpeita.

Täältä tähän.




6. marraskuuta 2016

Omenasta androidiin/allikkoon

Myönnän olevani uskollinen Apple fani. Omalla kohdallani ensimmäinen omenafirman tuote oli vuonna 2009 hankittu Mac Mini pöytäkone. Samainen kone on ollut päivittäisessä käytössä ja sillä samalla koneella näpyttelen myös tätä blogipostausta. Kukaan ei kiellä etteikö Apple tuotteiden uushankintahinta olisi korkea, mutta käyttökokemus yhdistettynä vuosien käyttöikään on hankintatilanteessa kallistanut vaakakupin omppufirman tuotteiden puoleen. Vuosien saatossa on kotiovesta kannettu sisään kaikenlaista Apple logolla varustettua hyödykettä, vielä ei ole kaduttanut. 

Sitten itse asiaan eli puhelimeen ja sen vaihtamiseen. Lokakuun 14. päivä vuonna 2011 julkaistu Applen iPhone 4s on toiminut luotettavana työjuhtana viiden vuoden ajan. Puolen vuosikymmenen käyttöikä mille hyvänsä elektroniikkalaitteelle lienee kiitettävää lähestyvä suoritus, mutta toisaalta, olen nykyisen televisioni ostanut Suomen markoilla. :) Ai niin, se puhelin...  32 gigan muisti on ollut riittävä parin tuhannen biisin musiikkikirjastolle, matkassa on myös kulkenut tusinoittain hyödyllisiä ja ei-niin hyödyllisiä appeja. Kymmeniä hyviä muistoja on tallennettu satojen kuvien muodossa. Elämä Varsinais-Suomen hedelmättömillä aroilla on kuitenkin opettanut - mikään ei ole ikuista.

Aivan yllättäen, kuin salama ukkospilvestä, eräänä päivänä tuo karu totuus sitten iski vasten kasvoja: Mikään ei ole ikuista, ei edes moderni viihde-elektroniikka. Olen pudottanut puhelimeni yhden kerran liikaa (näyttö halki), luuria on vuosien saatossa ladattu satoja kertoja (akku kertaalleen vaihdettu), eikä laitteen suorituskyky enää vastaa nykypäivän vaatimuksia. Viimeisin käyttöjärjestelmäpäivitys ja sen mukanaan tuoma käytön hitaus katkaisi käyttäjän pinnan, oli aika tihruilla vihreämpää ruohoa aidan toisella puolen.





Monena vuotena olen odotellut syksyä ja uuden iPhonen julkistamista. Pohdin ja aprikoin tarvitsinko uutta puhelinta. Julkaisut tuli ja meni, mutta huomasin tulevani mainiosti toimeen vanhalla luurillani. Tänä vuonna olin pukenut ostohousut jalkaan jo hyvissä ajoin ja uuden iPhonen julkaisupäivänä olin käytännössä tehnyt päätökseni kilpailijan leiriin siirtymisestä. Seuraavassa syväluotaava ja kattava analyysi syistä jotka vaikuttivat Samsungin hankintaan: Hinta. Miten päädyin kyseiseen malliin? Tutkailin operaattoreiden myydyimpien puhelinmallien tilastoja parilta edelliseltä kuukaudelta, katsoin laitteelle käyvän hinnan (alle 200€) ja kipaisin lähimpään kivijalkakauppaan puhelinta hakemaan. Luonteeni vastaisesti jätin vertailut, priorisoinnit ja teknisten tietojen vertailun muille. Halusin puhelimen joka oli edullinen, mutta omaan käyttööni riittävä. The phone which just works*, you know.


Samsung J5 2016

Uusi puhelin oli ilahduttava tuttavuus. Luuri oli aiempaa suurempi ja näyttö kirkkaampi. Puhelin myös täytti megavaativan käyttäjän kriteerit: Se oli ohut, valkoinen ja naarmuton, ja se näyttökin oli iso. Samsungin Android käyttöjärjestelmä poikkeaa Applen iOS:stä jonkin verran, mutta jo muutaman minuutin näpyttelyn jälkeen luurin käyttö alkoi sujua.

Samsung J5 tuli taloon ja konffaus alkoi. Käyttöönotto oli kivutonta myös siitäkin syystä että Android on Googlen luoma käyttöjärjestelmä, joten Google käyttäjätunnuksen ja salasanan laitteeseen näpyttämisen jälkeen erinäiset palvelut alkoivat toimia automaagisesti. Ne jotka eivät toimineet (esim kalenteri synkka OSX/iOS/Android) itsekseen, sain toimimaan hyvin pienellä vaivalla.

Fundamentaalinen idea kaikissa nykyaikaisissa mobiililaitteissa on sama; ostat aihion ja muutamalla näppärälla ranneliikkeellä asennat kaikki omalle käytöllesi merkitykselliset sovellukset. Kirjaudut sisään palveluihin ja avot, homma fudaa kunnes laite tulee tiensä päähän. Osta uusi laite, repeat. Aina uuden puhelimen ostaessasi saat vähän lisää megapikseleitä, milliampeeritunteja ja megahertsejä. Tohdin väittää että kaikkien valmistajien kaikki mallit ovat tavalliselle tallaajalle aivan riittäviä. Lompakon paksuus määrittelee hankitun mallin, erottautumishalu valmistajan.


Vanha iPhone 4S 2011 vs. Samsung J5 2016


Muutaman viikon käytön jälkeen huomaan että viisi vuotta vanha iPhone peittoaa käytettävyydessä tuoreemman Samsungin mennen tullen. Tai no, ehkei ihan noin reilusti koska todellisuudessa erot eivät ole suuria, mutta siellä täällä nähtävät pienet käyttöön liittyvät helpotukset aiheuttavat hatunnoston Cupertinon suuntaan, insinöörit ovat todella pohtineet miten asioita voi tehdä helpommin. Esimerkiksi ylimääräiset näppäinpainallukset on Applessa karsittu minimiin.

Toki Samsungissa on myös omat vahvuutensa. Eikä ihan pienimpänä hinta, Samsung J5 200€ vs. iPhone 7:n 780€. Eipä tietenkään ole reilua vertailla Samsungin edullisen pään luuria Applen vastikään julkaistuun huippumalliin, mutta tähän puhelimeen asti luurin valintakriteerinä on ollut se että käytetty teknologia on ollut verrattain tuoretta. iPhone 4S tuskin jää viimeiseksi omppuluuriksi joka tähän talouteen hankitaan.

iPhone 8:n julkaisua odotellessa lähden lenkille.

*...the phone that works. No eipä se sitten toiminut. Jokin aika sitten Samsung lakkasi tuottamasta ääntä. Sekä soittoäänet, että notification äänet mykistyivät. Värinähälytys, mikrofoni ja kaiutin toimivat edelleen, eli tyystin käyttökelvottomaksi kapula ei sentään muuttunut. Uudelleenkäynnistys ei korjannut tilannetta, joten lähellä oli että oma Android taipaleeni olisi jäänyt muutaman viikon mittaiseksi. Pari uudelleenkäynnistystä höystettynä tiukalla sadattelulla palautti luurin äänet, nähtäväksi jää miten pitkäksi aikaa. En muista että iOS olisi käyttäytynyt mokomalla tavalla, en myöskään uskonut että Androidia täytyy fiksata Windowsista tutulla tavalla. Täältä tähän.



1. marraskuuta 2016

Mighty Frograce

Vauhtisammakoiden jokasyksyinen kisa nimeltään Frograce ravattiin aiemmin tänä iltana. Kisan tarkoituksena on "leikkisästi" selvittää koko juoksukoulun kovin, vahvin ja nopein joukkue. Koska mukana oli joukkueita juoksukoulun kaikista ryhmistä, lähtö järjestettiin niin että etukäteen arvioituna verkkaisempaa vauhtia ylläpitävät tiimit lähetettiin matkaan letkan kärjessä. Kovemmat ryhmät vastaavasti lähtivät joukon perältä. Oma neljän hengen joukkueemme - Powerpuff GIRLS (long story, don't ask...) lähti illan pimeyteen toiseksi viimeisenä.





Kilpailussa edettiin rastilta toiselle. Edellisen rastin menestyksekkäästi suoritettuaan tiimi sai vihjeen uuden rastin sijainnista ja niin matka saattoi jatkua. Kisan mittaan poikettiin jokirannassa jumppaamassa, Kakolanmäellä kapuamassa, torilla tinkaamassa, kirkon naapurissa antamassa sammakoille kyytiä ja leikkipuistossa laskemassa liukumäkeä. Lopuksi kavuttiin kaikkein korkeimman kukkulan päälle ja sen korkeimmalle kohdalle. Tietty. Startin ja maalin välissä, juoksun lomassa, tehtiin luovaa lihaskuntotreeniä oikein vaan huolella. Kauppatorilla nähtiin ainakin perinteistä reppuselkäjuoksua, karhukävelyä ja akankantoa. Letkajenkkaa yhtään väheksymättä. Kiitän sydämestäni kaupunginisiä torin heikosta valaistuksesta.


Rastikirjanpito

Oma joukkueemme suoritti äärimmäisen väkevästi. Liikennevaloista ja hälytysajoneuvojen ihmettelystä huolimatta ensimmäinen kilometri tuupattiin reilun neljän minuutin kilometrivauhtia. Siinähän sitä alkulämpöä! Ilmeisesti viime vuoden vahva suoritus, kuin myös ennen kisaa toimitettu yritteliäs suunpieksentä pelotti kisan järjestäjätahoa siinä määrin, että täysin mielivaltainen tuomarointi otti askeleen täysin uudelle tasolle. Lahjomattoman kirjanpidon mukaan joukkueemme suoritti seitsemän kilpailun kaikkiaan kuudesta rastista! Talkin' about moral victory?

Mikä on tarinan opetus? Talk less, run more. Powerpuff GIRLS - Go, Fight, Win!
Täältä tähän. 


27. lokakuuta 2016

Testissä Halti Kaakko kuoritakki

Sain testiin Haltin uuden Airlight sarjan takin. Tulevien kahden viikon ajan asetan itseni ja Halti Kaakko takin alttiiksi Turun koviin keleihin, ulkopaikkakuntien yllätyksiin ja Suomen syksyn äärimmäisiin olosuhteisiin. Bookmarkkaa tämä sivu ja seuraa tilanteen kehittymistä. Pyrin raportoimaan muutamana päivänä viikossa. Jos haluat tietää jotain takista, kirjoita kysymyksesi kommenttikenttään niin pyrin selvittämään tai testaamaan mieltäsi arveluttavat asiat.

Lisää tietoa tuotteesta löydät Haltin sivuilta. Linkki

Halti Kaakko, värinä Lime Punch


Update 28.10.


Pari päivää sitten postimies soitti ovikelloa ja löi käteeni A4 kokoluokkaa olevan, paksun kirjekuoren näköisen pehmeän nyssäkän. Ihan heti en hahmottanut että paketissa oli takki, mutta nopea vilkaisu lähettäjätietoihin antoi viitettä siitä että uusi takkihan se siinä saapui ja vielä näppärästi kirjekuoressa toimitettuna. Oma kokemukseni teknisistä liikuntavarusteista koostuu juoksuun ja pyöräilyyn tarkoitetuista, selkeään hikiliikuntaan soveltuvista vaatteista. Nyt testissä olevan takin mukaisten outdoor tuotteiden käyttö on jäänyt vähemmälle. Ja sitten asiaan.

Kirjekuoresta paljastui kaikin puolin yllä olevan kuvan mukainen rotsi. Jotenkin jaksan aina hämmästyä miten ohut nykyaikainen kuoritakki voi olla. Valmistajan mukaan takkiin on kuitenkin saatu mahdutettua modernia teknologiaa siinä määrin että heikompaa hengästyttää. Keveys, leikkaus, tuulenpitävyys, hengittävyys ja vedenpitävyys mahdollistavat tuotteen ympärivuotisen käytön. Pääsin vaikuttamaan testiini tulleen takin väriin ja kokoon. Värejä on tarjolla kaksi: Kotimainen kansallisväri (räikeän musta) ja oma valintani joka oli vihreähkö (Lime Punch). Interwebissä valmistajan sopivuustaulukoita lukemalla en saavuttanut haluttua ymmärrystä itselle sopivasta koosta, joten avuksi tuli perinteinen kivijalkaliike. Asiantunteva myyjä ja hyvä valikoima siivittivät oikeaan valintaan. Yläpeukku Turun Stockmannin yhteydessä olevalle Scandinavion Outdoor liikkeelle, alapeukku Haltille jonka sivuilla oleva kokotaulukko väitti että pienin saatavilla oleva koko on S. Todellisuudessa takista on olemassa myös XS-koko, joka lopulta oli myös oma valintani. Erityismaininta vielä kaikille #digitalisteille: Eiköhän vihdoin kehitetä jonkinmoinen killer palvelu jonka avulla asiakkaalle saadaan tuotteesta kerralla oikea koko ja verkkokaupan palautusprosentit järjellisiksi.

Pehmeä lasku tuotetestaukseen: Takki ja testaaja ulkona

Update 31.10.

Edellisessä päivityksessä mainitsin että itselleni sopiva takki on kokoa XS. Haltin sivuilla olevan kokotaulukon mukaan arvelin olevani small ja medium -kokojen välimaastossa. Koska, kuten jo mainittua, kuoritakin ei ole tarkoituskaan lämmittää vaan suojata vedeltä ja viimalta, lämmönsäätely hoidetaan alle puettavien kerrosten avulla. Tarvitaan siis pelivaraa että pärjää kesällä, toisena ääripäänä sitten se juhannus ja räntäsade. 

Takkia valitessa yksi oleellinen mitta on rinnanympärys. Peilikuvan perusteella muistutan pitkänmatkanjuoksijaa, toki sillä erotuksella etten jaksa järin pitkään jolkotella. Mittanauha on liikuttavan yksimielinen peilin kanssa, jolloin rinnanympärys osuu haarukkaan 89-100 cm. Siis uloshengitys vs sisäänhengitys. Noilla luvuilla liikutaan medium koossa, kuitenkin XS istuu parhaiten raavaaseen (180cm, 69kg) ruhooni. Kannattaa olla valppaana sen oikean koon suhteen. 




Aurinkoisen kelin innoittamana olin tänään kylillä kävelemässä. Lämpötila oli muutama aste plussalle, auringosta huolimatta tuuli puhalteli jostain pohjoisen tienoilta. Takin alle olin arponut pitkähihaisen puuvillaisen t-paidan ja tuhdin villapaidan. Liikkeellä ollessa pärjäsi OK, mutta heti kun pysähtyi, niin syksyn hyytävän kylmät sormet löysivät tiensä sisään paidanhelmasta. Josta tulikin mieleen että huolimatta siitä että takki on tuulen ja vedenpitävä, niin taskun sisäosat eivät ole, vaan ne on ommeltu verkkokankaasta. No mikäs ongelma se sitten on? Jos taskun vetoketju on jäänyt auki, niin tuuli pääsee viilentämään käyttäjää. Hyvä asia lämpimillä keleillä, syksyllä/talvella ei niinkään.

Update 7.11. 

Sadetakille ei viime päivinä oikein ole löytynyt käyttöä. Toki aina kävelylle lähtiessäni vedän Haltin päälleni, ulkolämpötila määrittelee sitten sen mitä alle laitetaan. Eilinen viiden asteen pakkanen ja napakka tuuli ei estänyt omaa ulkoilua, vaan puolen tunnin semilaiska maleksinta tuli jälleen suoritettua. Tällä kertaa puin alimmaksi vaatekerrokseksi Craftin pitkähihaisen aluspaidan ja sen päälle ohuen, mutta lämpimän Puman takin. Näiden päälle tuulta suojaava Halti Kaakko. Vaatemäärä oli oikea, mutta yhä edelleen hämmästelen XS kokoisen takin tilavuutta. En kyllä ole varma siitä onko käyttäjän omat mitat takin kokoa suurempi huolenaihe. 

Yksi negatiivinen asia bongattu takista. Kaulus tulee (oikeaoppisesti) hyvin korkealle suojaten kaulaa ja leukaa kylmältä. Tämän seurauksena kaulus hiertää leuan kohdalta, joten käytännössä kaulaliina tai putkihuivi vaaditaan suojaan nassua naarmuilta. 

4. lokakuuta 2016

Vaarojen Maraton

Suomalainen polkujuoksu on hyvin suoraviivaista, siis kilpailumielessä: Järjestäjä organisoi tapahtuman; tehdään diilejä yhteistyökumppanien kanssa, suoritetaan julmettu määrä erilaisia valmistelu-, myynti- ja markkinointiaktiviteetteja, hoidetaan kaikki liikkuvat palaset oikeaan järjestykseen ja sitten itse kisapäivänä nähdään kuka onkaan paras. Näin siis teoriassa. Käytännössä prosessin saa pakattua vielä tiiviimmin ja polkujuoksukilpailu järjestelyineen etenee osapuilleen seuraavasti: Organisoidaan tapahtuma jossa Henri Ansio vie noin maratonin mittaisen"sprintti"matkan, Mikael Heerman tulee ja voittaa pisimmän tarjolla olevan jotoksen. Turvallista kotimatkaa. Repeat. Jos haluat tietää mitä siellä takarivissä, kansan syvissä kerroksissa tapahtuu, jatka tämän postauksen lukemista.

Kuva on hieno. Kuusesta kurkottava menninkäinen vaan pilaa tunnelman.
Photo: Kari Kuninkaanniemi

Lauantaina sitten juostiin oma kauden päätavoite eli Vaarojen Maraton. Kolmannella kotimaisella kielellä tapahtumaa kutsutaan nimellä Marathon of Dangers, josta voidaan johtaa vinkeä sanaleikki vaaroihin ja vaaroihin. Kyseinen tapahtuma juostaan kaukana keskellä kulkemattomia korpimaita, Kolin kansallispuiston jylhissä maisemissa. Tämän vuoden tapahtuma oli järjestysnumeroltaan 11. Lisää voit lukea järjestävän tahon interweb sivuilta linkki. Tarjolla on matkoja jokaiseen makuun, itse halusin kokeilla rajojani ja päädyin ilmoittautumaan keskipitkään eli 87 kilometrin matkaan. Tähän mennessä pisin maastossa juoksemani matka on 42.2 kilometriä, kun taas tasamaalla pisin jolkottelu on tuottanut mittariin 60 kilometriä. 60 kilometrinen juoksu oli 2015 kesällä Perniössä järjestetty Suomi-juoksu, joka tasaisen reitin ja erinomaisen huollon ansiosta meni läpi kohtuullisen kivuttomasti. Toki on yleisesti tiedossa että maastossa ja tasamaalla juostut kilometrit eivät ole vertailukelpoisia keskenään, mutta eihän se estänyt kasiseiskalle ilmoittautumista.

Nopea rekrykampanja keväällä aiheutti sen ettei matkaan tarvinnut lähteä yksin, vaan matkaseuraksi sain Joonaksen ja Susannan. Pari pykälää kovempi urheilumies Jaakko oli myös kyytiä vailla, joten autokuorma oli valmis. Mökki varaukseen ja treenaamaan.

Luurangon jalat & olematon haba. Pitkänmatkan juoksijan ruumiinrakenne & kesämiehen tahto
Suomen henkisestä pääkaupungista eli Turusta lähtenyt autokunta piti sisällään aiemmin mainitut neljä innokasta juoksentelijaa. Startti Turusta aamulla, perillä Kolilla illalla. Juoksunumeron nouto kisapaikalta, mökin etsintä, iltapala ja sänkyyn muutamaksi tunniksi teeskentelemään nukkumista. Sitä ennen Jaakko oli lähetetty matkaan, sillä 131 kilometrin starttiaika oli verrattain rapea klo 22.00. Siinä vällyjen väliin kääriytyessäni ei kamalasti käynyt kateeksi pitkän matkan taistelijoita.




Kello herätti aamulla klo 05.00. Kaiken syödyn karkin, suklaan, pizzan, sipsien, keksien ja lakritsan lisäksi teki mieli jotain epäterveellistä, mutta tyydyin kuitenkin hyväksi todettuun banaaniin ja jogurttiin. Kamat kantoon ja autolla muutaman kilometrin siirtymä lähtöpaikalle.

Startti tapahtui kello 07, pitkä matka saattoi alkaa. Lähtö ei ollut kovin ruuhkainen, vaan osallistujilla riitti malttia etsiä oma paikkansa letkasta. Paitsi siltä yhdeltä joka nyrjäytti nilkkansa noin sadan metrin juoksun jälkeen, toivottavasti matka ei jäänyt häneltä kesken. Jotta totuus reitin brutaaliudesta (on sellainen sana olemassa, turha yrittää) ei välittömästi paljastuisi, alkuun oli istutettu helposti juostavaa loivaa alamäkeä. Aurinko paistoi, matka taittui ja eteneminen tuntui kevyeltä. Olin etukäteen laskeskellut energiatarvetta ja päädyin kellottamaan evästämisen tieteellisen tarkasti: Tasalta energiapatukka, puolelta geeli, varttia vailla nautittiin lakritsia ja riisisuklaata. Tuntui että eväät imeytyi ja virtaa oli riittävästi. Reilun 15 kilometrin jälkeen ensimmäisellä vesipisteellä pullot täyteen, geeliä suuhun ja matka jatkui. Vesipisteellä bongasin turkulaistuneen ulkomaalaisvahvistuksen Jeremyn, jonka kanssa jatkettiin taivaltamista. "Normaalien" ihmisten juoksukisoista poiketen ultrajuoksussa on (amatööritasolla) tapana kävellä ylämäet, tasamaat juostaan ja alamäet edetään parasta mahdollista vauhtia. Mitä se sitten itse kullekin tarkoittaa. Hirmuisessa Ryläyksessä se tarkoitti kävelyä, liukastelua, puissa roikkumista ja vuolaana virtaavien jokien ylittämistä. Tarjolla oli kaikkea muuta paitsi juostavaa polkua. Mutta tämäkin tieto oli etukäteen kaivettu esiin, kiitos kokeneempien Vaarojen kävijöiden. Hidas kiiruhtaminen jatkui aina reilun 30 kilometrin kohdalla olevalle juomapisteelle. Jossain vaiheessa Jeremy katosi peesistä, mutta ilmaantui mystisesti peliin mukaan vesipisteillä.

Kohtsiltään ehkä 35 kilometrin kohdalla aloin havaitsemaan orastavaa väsymystä pään sisällä. Aloin miettimään sitä mitä sinä kenties olet pohtinut jo pitkään: Onko mitään järkeä juosta/kävellä/kivuta/madella koko päivää metsässä? Mitä minä tässä olen todistamassa ja kenelle? Tätä asiaa kun riittävästi pohdin niin hyvät perustelut oli aika vähissä. Ehkä neljänkympin kohdalla totesin että etenen ensimmäisen kierroksen maaliin ja lyön hanskat tiskiin.


Yhden kierroksen korkeuskäyrä. 87 kilsan matkalla reitti kierrettiin kahdesti

Järjestäjät osoittivat kieroa huumorintajua johdattamalla reitin kulkemaan kisakeskuksena toimineen Break Sokos Hotel Kolin takapihalle (korkeuskäyrän tokavika piikki). Silmä lepäsi ja sielua lämmitti; olin selvinnyt hengissä kokonaisen kierroksen ja vielä ok aikaan. Arviolta parikytä askelta myöhemmin totuus löi vasten kasvoja: Juu kuule, ei, ei vielä. Edessä oli vielä yksi hapokas alamäki-ylämäki combo. Alamäen jyrkkyys oli sitä luokkaa että juokseminen ei oikein luonnistanut, tämä siitä huolimatta että mäki oli samettista hiekkapolkua. No, eihän moinen ongelma kestänyt pitkään vaan lyhyen tienpätkän jälkeen päästiin loppunousun kimppuun. Eihän siitäkään mitään tullut, joten kävely jatkui tällä kertaa ylämäkeen. Ja vesipisteen lähestyessä olihan se Jeremykin hivuttautunut peesiin, joten jatkoimme jälleen kerran yhtä matkaa. Vihdoin kapuajia tervehti kyltti, "maaliin 300" metriä. Leuka rintaan, rystyset maahan ja viimeiset askeleet maaliviivan yli maailman kaikki kirosanat taivaalle singoten. Aika kuusi tuntia ja kahdeksan minuuttia.  Ai niin, eihän homma vielä tässä ollutkaan, olin puolivälissä matkaa ja edessä oli vielä arviolta 7-8 tunnin toinen kierros tuolla samaisella ihanalla reitillä. Paitsi että minulla ei ollut pienintäkään aikomusta jatkaa matkaa. Kävelin puolen matkan krouvina toimineeseen kahvilaan, palautin GPS trackerin ja ilmaisin juhlallisesti että pitäkää tunkkinne. DNF.




Kotimatkalla puitiin autossa omia suorituksia. Nopean analyysin jälkeen yksi matkalainen oli varovaisen tyytyväinen suoritukseen (juoksi 60/87), toinen oli sitä mieltä että homma meni täysin reisille (44/87) ja kolmas (63/131) - kokeneena ultrajuoksijana - ei stressannut tapahtunutta sen enempää. Näitähän tulee. Näin tiistai-illalla asiaa aprikoidessa omassa päässä ei (tuttuun tapaan) paljoa ajatuksia vilise. En oikeastaan ole pettynyt siitä että homma jäi puoleen väliin, en myöskään ole millään muotoa ylpeä suorituksestani. Nälkää kuitenkin jäi vielä.

Omat väliaikatiedot

Pohdin myös sitä että kumpi voi olla tyytyväisempi suoritukseensa: Juoksija joka pääsee maaliin asti hädin tuskin 17 tunnin aikarajassa, vai minä joka jätti homman kesken puolimatkassa kuuden tunnin kohdalla niinkin pontevalla perustelulla kuin "nyt ei vaan kiinnosta." Mitä suurimmalla todennäköisyydellä olisin ehtinyt maaliin käytettävissä olevien 11 tunnin aikana, mutta koska edellytykset hyvään(?) tulokseen oli melko ohuet, löin homman läskiksi ja siirsin fokuksen lakritsiin.

Photo: Kari Kuninkaanniemi

Varustus:

  • Zeropoint kompressiosukat
  • Salomon S-Lab Sense Ultra 4 SG -kengät
  • 2XU XTRM 7" 2-in-1 juoksushortsit. Alla kompressioshortsit, päällä lökärit. Loistavat!
  • Craftin wanha luotettava pitkähihainen aluspaita
  • 2XU Tech Vent t-paita 
  • Päässä CampusSportin buffi
  • Kaulassa Nallebuffi
  • Salomon Bonatti takki
  • Hanskoina jotkut riekalaiset
  • Lamppuna Teemu S:n mahdollisesti Silva merkkinen kelvollisen oloinen ledi jota ei siis tarvittu
  • Salomon S-Lab Advanced Skin3 5 -liivi
  • Suunto Ambit 2 sykemittari
Liiviin pakattu 5 kpl High5 geelejä, 5 kpl High5 energiapatukoita, High5 elektrolyyttitabletteja, lakritsia ja riisisuklaata minigrip pussissa, takki, ensiside ja avaruuslakana. Juomapuolen varmisti 2 kpl 0.5 litran Salomonin soft flask pulloa, jotka täytettiin vesipisteillä. Eväät ja juomat riitti mainiosti. Puolessa matkassa oli tarkoitus ottaa samanlainen pläjäys energiaa mukaan & vaihtaa paita kuivaan. Eipä tarvittu.  

All in all. Yllätyin siitä miten kevyesti jaksoin kavuta mäkiä. Tai ehkä kevyt on väärä termi, mutta ainakin mäkiä nelinkontin könytessäni päädyin ohittamaan suuren määrän kanssakilpailijoita. Vastaavasti alamäissä olin se joka oli muita merkittävästi hitaampi. Sama asia joka korvensi sieluani keväällä juostun Bodom trailin jälkeen. Lisää mäkitreeniä, molempiin suuntiin. 

Olipa pask... eikun pitkä reissu, mutta tulipa tehtyä. Jokainen voi päissään arvottaa miten nerokasta on istua autossa 1300 kilometriä sen takia että voi tarpoa 44 kilometriä ja tämän jälkeen keskeyttää juoksu puolimatkassa ilman sen pätevämpää syytä. Reissun kruunasi Varkaudessa(?) räpsähtänyt tienkäyttäjien nopeuksia valvova selfiekamera. Terveisiä odotellessa. Lähden lenkille. Täältä tähän

#livemore

18. syyskuuta 2016

Jäniksenä Ruissalojuoksuissa

Yksioikoinen suorittaminen jatkuu. Syö, nuku, juo, juokse, syö, venyttele, syö lisää, juokse kisa, syö, repeat. Tämän viikon kisakalenteri kumisi tyhjyyttään, joten Ruissalojuoksu osui kohdalle vallan mainiosti. Tänäkin vuonna mukavuudenhaluinen Setä Sammakko (minä) jätti maksimaalisen vauhdin tavoittelun väliin ja vaihtoi räpylät entistä suurempiin korviin vetäisten kirkkaan keltaisen jänispaidan ylleen. Lienen onnettaren suosikki, koska mahtisammakot Mikko ja Anni arpoivat meikäläisen kovimpaan tarjolla olleeseen tehtävään, lähdimme siis kohtalontoveriksi päätyneen Deniksen kanssa juoksemaan puolimaratonia tavoitteena 1:40 loppuaika.


Jänislauma yhteispotretissa


Vuosien saatossa Ruissalojuoksut ovat käyneet varsin tutuksi. Homma käynnistyy sillä että kotiovelta ensimmäinen siirtymä hoidetaan autolla tai polkupyörällä Ruissalon sillan pieleen ja siitä eteenpäin järjestäjien tarjoamalla bussikuljetuksella lähtöpaikalle Saaronniemeen. Selkeää, helppoa ja yksinkertaista. Tämän jälkeen onkin vuorossa se juoksutapahtumien suurin haaste, eli kisanumeron ammattimainen kiinnittäminen paitaan - suoraan ja oikeaan kohtaan. Kannattaa tehdä jo hyvissä ajoin, mielellään kotona. Ettei päivä mene ihan pilalle. Ja voi se mennä silti. Muttei numerolapun takia. Kaikkiaan järjestelyt toimivat ja myös sää tuntuu suosivan vuosi toisensa jälkeen.

Reitti ei varsinaisesti suosi ennätysten tekemistä ja maisematkin on moneen kertaan nähtyjä, mutta siitä huolimatta sitä kerran vuodessa löytää itsensä Rääkin lähtöviivalta. Kymmenen kilometrin - Ruisriikki - matkaa olen käynyt koittamassa kerran vajaa kymmenen vuotta sitten. Taisin justiinsa alittaa 58 minuutin ajan. Maratonin puolikasta eli Ruisrääkkiä olen juossut useammin. Ensimmäisen puolimaratonin juoksin samaisessa tapahtumassa vuonna 2009. Tuo hyvinkin tuskainen taivallus päättyi maalilinjan ylittämiseen ajassa 02:12:40. Tuosta reissusta muistan vain sen miten pahalta koko matka tuntui & miten huono idea oli kuvitella jaksavansa juosta 21 kilometriä putkeen. Tuon päivän jälkeen olen ilmeisesti kääntänyt kelkkani jossain vaiheessa koska juokseminen on muuttunut satunnaisesti mukavaksi, eikä tuo 21.1 kilometriä nyt ihan mahdottomalta jotokselta tunnu. Paitsi silloin kun rämmitään polven syvyisessä suossa. Terkkuja vaan sinne Bodomin järjestäjille. Ensi vuonna nähdään taas. Toivottavasti on riittävän kuraista!

Niin, se eilinen juoksu. Päälle arvottiin jokasään kisa-asu eli shortsit ja t-paita, jalkaan ensimmäiset kaapista löytyneet tossut. Tämän kisan värikoodaus oli helppo, tuo einen verran kirkuva jänispaita nimittäin ahmaisi alleen kaikki värikirjon hennommat nyanssit. Kaikki muu olkoot mustaa. Alkulämmittely, jänisten esittely ja lähtölinjan läheisyyteen paukkua odottamaan. Pyssy paukahti, kello lyötiin käyntiin ja reipas kiiruhtaminen kohti maaliviivaa alkoi. Aiemmista vuosista poiketen olimme raahautuneet lähestulkoon jonon keulille, joten ruuhkasta ei isommin tarvinnut kärsiä. Juoksun ensimmäiset kilometrit kulkevat Saaronniemestä ensin autotietä pitkin ja golfkentän 17. tiiboksin vierestä suhahdetaan kulkusuunnassa tien vasemmalla puolella kulkevalle kävelytielle. Kävelytie on hienosti varustettu lyhyillä, terävillä ylä- ja alamäillä. Honkapirtin piiiiitkän mäen jälkeen homma helpottaa aavistuksen verran ja tasaista vauhtia oli helpompi ylläpitää. Denis hoiti kellomiehen toimea akateemisella tarkkuudella ja minä puolestani vastasin verbaalisesta kommunikaatiosta takana juoksevien suhteen. Toimii. Tänä vuonna juostua matkaa indikoivien kilometrikylttien asetteluun oli lisätty panostusta ja ne tuntuivatkin olevan kohdillaan aika mukavasti. Reitti oli tuttu, mutta myös hyvin merkitty ja -ohjattu, joten eksymisen vaara ei ollut järin suuri edes ensimmäistä kertaa tapahtumassa juokseville. Kilometrit taittuivat niin että ylämäissä otettiin vauhdista puoli napsua pois ja alamäissä sitten annettiin koipien rullata vähän reippaammin. Tämä taktiikka sai maalissa palautetta useamman juoksijan tullessa kiittelemään hyvästä vauhdinjaosta. Se on muuten se juoksun paras hetki.


Mikko stressaa, ennen lähtöä. Anni on TAAS hukassa. ;)


Pika-analyysi juoksusta ja omasta kehityksestä:
Pidän itseäni kehittyvänä harrastelijajuoksijana jonka parhaat vuodet ovat vielä edessä (optimisti? Joo. Epärealistinen? Who knows). Ambitioni on enemmän matkan, kuin vauhdin kehittämisessä. Tästä johtuen ajalliset ennätykset on verrattain vaatimattomia. Aiemman puolimaratonin ennätykseni olen juossut tasan kaksi vuotta sitten myöskin Ruissalossa. Sykemittarin dataa tuolta vuodelta tutkimalla voidaan lausua että juoksin reilut puolitoista tuntia lähellä kuntoni omia maksimeja, loppuajan ollessa 18 sekunnin verran yli 1:40. Tänä vuonna juoksin - samaisen mittarin mukaan - lähellä omaa max vauhtiani reilun minuutin ajan, loppuajan ollessa nettona 01:39:50 (oma ennätys). Aika ei parantunut paljoa, tämä luonnollisesti johtui jänikselle asetetusta tavoitteesta. Viimeiset metrit kävelin maaliin että päätyisin asetettuun aikaan. Ei ehkä tyylikkäin lopetus juoksulle, mutta ah kun kello tykkää!

Ai niin: Tämän vuoden juoksussa max syke oli matalampi kuin tuon kaksi vuotta sitten juostun edellisen ennätyksen keskisyke. Kehitys kehittyy! Hatunnosto Vauhtisammakoiden Mikolle ja Annille, kuin myös muille juoksukoulun vetäjille. Satunnaisista ja vakiintuneista lenkkikavereista puhumattakaan. Kova työ kantaa hedelmää.

Puolisekopäisenä starttia odottamassa

Seuraava postaus liittynee kauden päätavoitteeseen eli Vaarojan maratoniin ja siellä juostavaan 87 kilometrin tapahtumaan. Poluilla tietysti.
Until then #livemore

4. syyskuuta 2016

Dagen efter - Nuuksion Classic Maraton

Päättyneen viikonlopun ohjelmassa oli Nuuksion kansallispuistossa juostu Nuuksio Classic maraton. Kyseessä oli tuo legendaarisen leppoisa 42.2 kilometrin jolkottelu pitkin poikin soita, mäkiä ja metsiköitä. 

Meitin retkikunta laskeutui paikalle Hotelli Nuuksion jo perjantaina haistelemaan kisatunnelmia. Check in, pastabuffa, pikavisiitti Salomonin, Suunnon, Zeropointin ja High5:n standeille, siitä nopea liukeneminen tv:n ääreen katsomaan X-Meniä. On se Magneto vaan kova. Aiemmin viikolla kirjoittamiani ennakkoajatuksia tapahtumasta voit lukea täältä. Aamulla kello herätti klo 06.45, nopea suihku, hammaspesu, juoksukamat päälle ja 07.30 aamiaispöydän ääreen. 45 leppoisaa minuuttia myöhemmin juoksuliivin pakkausta, kevyttä nesteytystä ja (liian) lyhyttä alkuverryttelyä tekemään.


Satunnainen hölkkääjä taistelun tiimellyksessä.
Kuva: ONEVISION.fi / Juha Saastamoinen


Olin asettanut tavoitteekseni viiden tunnin alituksen, eli starttasin ensimmäisessä ryhmässä aamulla kello kymmenenKuten jo useaan kertaan olen maininnut aiemmissa postauksissa, kyseessä oli itselleni ensimmäinen täysmittainen polkumaraton numerolappu rinnassa. Tiesin että voittajakandidaatit olivat tavoittelemassa kolmen tunnin rajaa, joten raivasin tieni kauas kärjestä, lähtökarsinan puolivälin tienoille. Itselläni ei ollut pienintäkään tarvetta kiilata eturiviin, enhän hätyyttele kolmen tunnin rajaa edes tasamaalla, myötätuuleen, alamäkeen. Hädin tuskin edes vapaassa pudotuksessa. No niin, back to the topic...

0-10 kilometriä
Kuvitteellinen starttipistooli paukahti lähdön merkiksi ja muutamassa minuutissa kärki ampaisi silmänkantamattomiin. Ympärilläni oleva epämääräinen joukkio haki paikkoja tienpätkän jälkeen tulevaan ensimmäiseen polunmutkaan. Polku alkoi ja homma saatiin hiljaksiin kunnolla käyntiin. Tässä vaiheessa oma fiilis surffasi jossain negatiivisen ja pessimismin välimaastossa, eihän kukaan voi metsässä selvitä hengissä maratonin mittaisesta matkasta.

Alkupätkät vauhti oli hyvin maltillista, useimpien varjellessa tossuja väistämättömältä kastumiselta. Ylämäet käveltiin, tasamaalla hölköteltiin rauhassa ja alamäissä varottiin rikkomasta paikkoja. Oma tuntuma polkuun oli hyvin etäinen, eikä Salomonin tossulle tahtonut missään vaiheessa löytyä hyvää paikkaa. Ajatukset harhailivat kaikessa muussa kuin itse tekemisessä. Jossain vaiheessa havahduin juosseeni vartin pohtien arkisia ajatuksia. En tiedä miten sain pidettyä tossun kulutuspinnan alaspäin ilman kaatumista. Ryhdistäydyin.

10-20 kilometriä
Tuska jatkui ja pään sisällä aloin jo rakentamaan syitä miksi jättää leikki kesken. Flunssa, päänsärky, kolhittu solisluu, kuume, onhan noita tekosyitä. Varusteet kuitenkin toimi, mikään ei kiristänyt eikä kengässä ollut kiveä. Oli siis pakko jatkaa hidasta kiiruhtamista.

20-30 kilometriä
Puolimatka ja edelleen tolpillaan. Tässä vaiheessa koin jokseenkin tervetulleen henkisen valaistumisen. Salomonin mainiot Sense Ultra SG:t kuljetti ukkoa eteenpäin, luotto omaan tekemiseen alkoi löytyä ja pitänee myös myöntää että silloin tällöin oli ei niin ihan kamalaa. Pitkän hehkutuksen vaatinut diesel käynnistyi kumeasti murahtaen. Nyt pois alta laahustajat!

30-42 kilometriä
Täysi rähinä päällä. Kateissa olleet energiat löytyi seitsemännestä(?) energiageelistä, motivaatio oli palannut, nyt mennään! Tossut purivat kallioon, plaanasin yli soiden, punnersin yli kallioiden, lensin matalalla kivien välissä - kovaa. Tällä pätkällä ohitin ehkä 15 juoksijaa, minut ohitti yksi.

Liian lyhyeksi jääneen polkunirvanan lopussa kuulin maalialueen kuulutukset, almost there. Viimeinen hiekkatie alamäkeen, gasellimainen loikka ojan yli ja maaliin. Ensimmäinen polkumaraton successfully completed reilusti alle oman tavoiteajan. Not bad.




Toisaalta poimittua:
Ohikulkevan retkeilijän kommentti 27.5 kilometrin kohdalla:
"Siis juokseeko ne oikeesti maratonin täällä maastossa? On ne jumankauta kovia kavereita!"


Väliaikatietoja.
Koko matka määrätietoisesti sijoitusta parantaen.

Viimeiset vajaa 10 kilometriä juoksin 5:39 kilometrivauhtia. Kisan lopussa jalka oli hämmästyttävän kevyt, hetkittäin tuli jopa harmitus että polku loppui kesken.

Päivän strategiset mitat:
Matka 42.2km
Nettoaika 4:41:08
Kulutetut kalorit 3023 kcal
Keskisyke 161 --> Ei paljoa taidettu ottaa energiaa kropan rasvoista.
Max syke 175
Nousua 778m

En muuten muista milloin olisi ollut näin iso nälkä. Olen kisan jälkeen ahminut pizzaa, Cokista, suklaata, kanaa, riisiä, lakritsia, leipää, kahvia, mehua, olutta, irtokarkkeja, banaania, kaurapuuroa, myslipatukoita, rahkaa, palautumisjuomaa ja varmasti kasapäin kaikkea muutakin. Onneksi pitkän matkan juoksussa ei tarvitse laskea kaloreita, kunhan varmistaa että niitä saa riittävästi.

Opiksi tuleville sukupolville, kuin myös itselle ensi vuotta varten:

  • Pohdi juomaleilin tarpeellisuutta. Onko pienempi vaiva pysähtyä huoltopisteillä tankkaamassa pullot, vai menettääkö hermot painavaan reppuun ja heiluvaan vesileiliin. 
  • Tee kunnollinen alkuverryttely. Siitä 200 metrin jolkottelusta viisi minuuttia ennen starttia ei ole mihinkään. Muista lyhyt venyttely. Jos lähdet juoksemaan suoraan aamiaispöydästä - fine - mutta varaudu siihen että kone käynnistyy vasta muutaman kilometrin jälkeen.
  • Siinä omassa maailmassasi voit olla kova juoksija ja mielestäsi treenaat kunnolla. Jos kuitenkin häviät kärjelle puolitoista tuntia, kannattaa miettiä voisiko jotain tehdä toisin. 
  • Miesten kärki tavoittelee kolmen tunnin aikarajan alittamista. Tarkkaile onko niillä fillari jemmassa, koska muuten moista kyytiä on mahdotonta(?) edetä!
  • Mieti etukäteen paljonko energiaa kuluu ja paljonko sitä saat valitsemistasi eväistä. Tee suunnitelma mitä syöt ja milloin, seuraa sitä!


Juoksija ei missaa tilaisuutta venyttelyyn. Ei edes SoME päivityksiä tehdessään.
Kuva: Tuomas Karskela


Tapahtuma järjestettiin nyt viidennen kerran. Vuosien saatossa järjestelyjen isoimmat muhkurat on saatu siloteltua pois ja pääosin homma toimi kuin Valtion Rautateiden saniteettitilat silloin vanhaan hyvään aikaan. On kuitenkin perin juurin eriskummallista, että Hotelli Nuuksiosta loppuu vesi kesken kaiken kilpailun. Hotellista saadun tiedon mukaan kaivot olivat tyhjät. Kenellekään tuskin oli epäselvää että sadat metsässä ja turpeessa tarponeet aikamme gladiaattorit kuluttavat peseytyessään paljon vettä. Ensi vuonna sen palokunnan vesiauton voisi tilata paikalle jo hyvissä ajoin.

Summa summarum: Nihkeästä alusta huolimatta oma juoksu sujui kelvollisesti. Varusteet toimi suunnitellusti ja mukana kannetut eväät tuli syötyä viimeiseen muruseen. Ei hiertymiä, ei kaatumisia, eikä nyrjähdyksiä. Taistelun tuoksinnassa olin pienimuotoisesti naarmuttanut päätäni, tai sitten yksinkertaisesti hikoilin verta. Kaikkiaan hieno tapahtuma jossa yhtä osaa lukuun ottamatta homma rokkasi. Iso kiitos vapaaehtoisille jotka omalta osaltaan varmistivat että tapahtuman pyörät rullaavat moitteetta. Lukuisat lehmänkellot toivat mukaan suuren urheilujuhlan tuntua. Kiitos myös sille vihoviimeisen huollon sipsipussille, urheilujuomalle ja juomaämpärin taakse jemmatulle energiageelille, ne kruunasivat päivän!

Autokunta odottamassa starttia


Meitin neljän hengen autokunta lähti kisapaikalta kotimatkalle positiivisin fiiliksin. Huolimatta siitä että reitti oli raskas ja juostava matka pitkä, kukaan ei nakannut kenkiä menemään tai uhannut vaihtaa lajia. Ja miksi olisi, olihan tuloksena hyviä suorituksia ja useampia omia ennätyksiä. Matkasta oli nautittu täysin rinnoin.


“Like everything else thats made on this earth, with birth comes the inevitability of entropy.”
#Livemore

31. elokuuta 2016

Nuuksio Classic Trail Marathon

Your mouth is making promises your body can't cash. Siinä osapuilleen ajatukset kuluneelta viikolta.

Tulevana lauantaina tarvotaan Nuuksion metsissä täysmittainen maraton. Isot pojat ovat kertoneet että jos kotomaassa haluaa maastomaratonin juosta, niin Nuuksio Classic is THE place to be. Sinne on siis päästävä. Kyseessä on itselleni ensimmäinen kellotettu poluilla juostava 42195 metrinen tapahtuma. Treenimielessä vastaava matka on taivallettu, mutta tuolloin (linkki) liikkeellä oltiin enemmän leppoisalla retkimeiningillä & -jengillä. Jengi on sama, vahvistettuna Tuomaksella, joka tuntuu ajoittaneen kauden kuntohuipun juuri oikeaan viikonloppuun. Itselle ainoa numerolappu rinnassa juostu polkutapahtuma on ollut keväinen Bodom Trailin 21.1 kilometrinen rupeama (linkki postaukseen tässä blogissa).

Lyhyesti referoituna Bodomilla ongelmaksi muodostui vaillinainen juoksutekniikka alamäissä, jonka seurauksena jos jonkinmoista polkuohjusta vilisteli ohitse oikealta ja vasemmalta. Matkan aikana kipeytynyt selkä ei suoranaisesti parantanut tilannetta. Mitään ei kuitenkaan opittu, joten kesän juoksutreenit on pääasiassa tehty tasamaalla, lihaskuntoharjoitteet autuaasti unohtaen. Tiedänpä ketä syyttää kun puujalkainen huonoryhtinen - etäisesti metsänpeikkoa muistuttava - setä könyää yli maalilinjan.

Olen mitä ilmeisimmin asettanut kisalle aikatavoitteen, koska olen lähdössä kovimman ryhmän mukana. Ainakin näin olen antanut kertoa itselleni. Onneksi olen autuaasti unohtanut tuon ajan, enkä todellakaan uskalla sitä tässä vaiheessa enää tarkastaa. Kisan lopputulokset ovat nähtävillä tapahtuman kotisivuilla (ainakin lähes) reaaliajassa. Järjestäjien mukaan on myös mahdollista että kisan edetessä väliaikoja saadaan julki 1-3 pisteestä. Postausta kirjoittaessa tilanteesta ei kuitenkaan ole täyttä varmuutta.

Kuva: Terhi Jaakkola

Tällä kertaa on tarkoituksena nauttia kisatunnelmista pidemmän kaavan mukaan, joten normaalista kisaviikonlopusta poiketen reissuun lähdetään jo perjantaina iltapäivällä. Järjestäjät ovat kuluvana vuonna rakentaneet tapahtumasta koko viikonlopun mittaista ja tarjolla onkin ohjelmaa aamusta iltaan. On pastabuffaa, jos jonkinmoista Salomonia, Suuntoa, High5:a Buffia, ZeroPointia ja SealSkinziä, tietenkään tapahtuman teemaan sopivaa "Trails in Motion" -leffaesitystä unohtamatta. Paikallinen majatalo tarjoaa aikaerosta toipuville matkalaisille yösijan kohtuullisen hintaan.

Pientä ongelmanpoikasta on leijunut ilmassa edellisten vajaan parin viikon ajan. Mutta koska verta ei näy, eikä luita ole (vissiin) poikki, niin oman diagnoosin mukaan olen soveltuvin osin terve starttaamaan kauden toiseksi tärkeimpään tapahtumaan. Takki auki, sykkeet tappiin ja menoksi. Loppukiri alkaa paukusta. Alkuviikosta voit sitten lukea miten meni. Stay tuned!


* Kuvat kaapattu häikäilemättä tapahtuman sivuilta, eli täältä: http://nuuksioclassic.com/