27. joulukuuta 2015

Tapaninpäivän taaperrus

Paikallisen juoksijalauman epävirallisissa pikkujouluissa viime viikolla heitettiin ilmaan ajatus Tapaninpäiväksi plänätystä pitkästä lenkistä. Sidenote: Ammattikielellä puhutaan pitkiksestä, polkujuoksijat puhuu tietysti polkupitkiksestä. Polkujuoksu on sitä maastojuoksua, mutta koska trailrunning (polkujuoksua englanniksi) on nykyisin niin kamalan trendikästä niin sillä mennään. Kohteeksi oli valittu Kuhankuon alue Pöytyällä, vajaan 40 kilometrin päässä Turusta. Alueella risteilee kattava polkuverkosto, josta jokainen voi valita mieleisensä matkan ja vaatimustason. Lenkin primus motoreina toimineet juoksuaddiktit Emmi ja Miina olivat luonnollisesti arponeet päivän epistolaksi sen pisimmän reitin joka paikasta löytyy. Kyseessä oli 30 kilometrin mittainen Vajosuon vaellus -niminen rallattelu. Reitistön ylläpitäjien laatimassa kuvauksessa kyseiseen jotokseen suositellaan varaamaan kahden vuorokauden verran aikaa. En kyllä tiedä miten siihen saa tupeksittua kaksi päivää vaikka miten paljon maisemia ihailisi. Päätin lähteä mukaan testaamaan väitteen todenperäisyyttä. 

Jouluviikon alussa elinvoimaisena kukoistanut flunssa oli ilmeisesti onnistuttu nujertamaan 
suklaa-glögi-punaviinikuurilla. Chef tonttu oli valmis lähtemään poluille.

Tapaninpäivän aamulla - hieman kukonlaulun jälkeen - ystävälliset ladyt tulivat poimimaan minut kyytiin suoraan kotiovelta, jonka jälkeen kolmen hengen iskuryhmä suuntasi kohti Kuhankuonoa. Säämiehet lupailivat päiväksi auringonpaistetta, kovaa tuulta ja rapsakkaa nollan asteen lämpötilaa. Oli siis mitä parahin keli metsän suojassa tapahtuvaan juoksuun. Perillä, pakollisten alkujumppien jälkeen löydettiin oikean näköinen polunpää johon suhahdettiin kengät riemusta kiljuen. TÖKS. Lyhyen polunpätkän jälkeen tarjoiltiin piiiiitkä, monotoninen hiekkatiejuoksu. Kurvi vasempaan ja päästiin asiaan. 

Myöhemmin karttaa okulaarisesti observoimalla opimme, että kyseisen tienpätkän tilalle olisi ilmeisesti ollut tarjolla myös ehtaa polkua. Ensi kerralla olemme siis viisaampia reitin valinnan suhteen. 

Reitistön ylläpitäjät varoittelivat sosiaalisen median kautta että vesi saattaa olla 
paikoitellen noussut pitkospuille. Mistä ne mitään tietää?

Satunnainen juoksija pakkaa usein päälleen niin tuhdin vaatekerroksen että ylikuumeneminen uhkaa jossain vaiheessa lenkkiä. Oikeanlaisen varustuksen määrittely neljän tunnin ja reilun 30 kilometrin viileän kelin rypistykselle tuotti myös itselleni päänvaivaa. Housuiksi arvoin kesäiset 2XU kompressiotrikoot, yläkroppaa lämmitti kaksi pitkähihaista paitaa ja ohut tuulenpitävä takki. Jalkaan kompressiosukat ja Salomonin S-Lab Sense Ultra 4 SG:t. Lenkin alussa järven selän yli puhaltanut hyytävä viima yhdistettynä hetkelliseen lumipyryyn vahvisti oletuksen merinovillaisen aluspaidan tarpeellisuudesta. Eväät ja juotavat kulkivat uudessa Salomonin repussa.
  
Lämpömittari näytti 0 asteen lukemia, vesi samaa luokkaa

Kuten "Vajosuon vaellus" nimestä osaavampi saattaa päätellä, osa matkasta taivalletaan ihan rehdillä suomalaisella suolla jolla kulkeminen voi olla vaikeaa. Matkaa helpottamaan reitille on rakennettu kilometritolkulla pitkospuita ja kuten olettaa voi, niiden laatu vaihtelee täysin lahonneen ja juuri rakennetun välillä. Oheisissa kuvissa näkyvien puiden ainoa vika oli se että ne olivat muutaman sentin veden pinnan alapuolella. Tavallisissa sukissa ja kengissä liikkuessa 0-asteinen vesi tuntuu alkuun einen verran purevalta. Tarkoitus on kuitenkin edetä juoksemalla, joten hetkellinen kylmyys ei vaivannut jalkojen lämmetessä nopeasti. Itse juoksu ei poikkea mistään muusta poluilla tehdyistä lenkeistä: Märät juuret on liukkaita ja pehmeä maa on usein myös märkää. Vesikin on märkää, ja vaatteet. 





Matkalla lankututti

Pääasiassa syötiin ja höpötettiin, välillä käveltiin ja lankutettiin. Lopussa juostiin.


Kuten kuvista saattaa arvata, kovin suorituskeskeisesti ei oltu liikenteessä. 


Kolmekymmentä kilometriä pääosin metsäpolkua on muuten melkoisen pitkä taipale. Matkalle osuu ilahduttavasti koko(?) Etelä-Suomen "metsä"tyypit; oli kuivaa neulasränniä, upottavaa kuusimetsää, rehtiä kyntöpeltoa, ikivihreää sammalikkoa, teknisempää juurakkohelvettiä ja kivikkoa unohtamatta. Niin ja sitä suota, sitä oli. Jokaiselle siis jotain, oman maailmankuvan mukaisesti.

Teknisempi kohta Savojärven kierrossa


Matkalta löydettiin myös pyöreitä pitkospuita joiden käytettävyys ei saanut raadilta järin hyviä arvosanoja. Asiaa ei suoranaisesti helpottanut etteivät ne olleet kiinni missään vaan kelluivat suon pinnalla.


Lenkin lopulla ehdittiin paneutumaan myös kuvaamiseen

Summeeraus & alkuun sama valitusvirsi kuin aina ennenkin: Syksyn ja alkutalven juoksukilometrit ovat hyvistä keleistä huolimatta jääneet verrattain vähäisiksi. Tähän on vaikuttanut pitkään jatkunut flunssa, erinäiset jalkavaivat ja omalta osaltaan muut syyt. Säännöllinen harjoittelu on lipsunut enemmänkin satunnaiseksi lenkkeilyksi, liikunta ei vaan ole ollut riittävän korkealla prioriteetilla oman elämän tarkoitusta pohtiessa. Tästä huolimatta eilinen lenkki sujui hämmästyttävän vaivattomasti, kiitos rauhallisen vauhdinpidon, hyvän seuran ja joukossa vallinneen leppoisan asenteen. Kaikki ruokatauot pidettiin & välillä pysähdyttiin ihmettelemään ja kuvaamaan luonnon monimuotoisuutta.

Matkasta selvittiin alle kahden vuorokauden
Kenelle tällainen lenkki sitten sopii? Kenelle hyvänsä riittävän päättäväiselle ja kovakuntoiselle kansalaiselle. Kannattaa kuitenkin pitää mielessä muutama asia: 1) Vaikka reitti on pääosin hyvin merkitty, oikeaa suuntaa piti arpoa pariin otteeseen. Lienee siis aiheellista pohtia olisiko syytä investoida 15 euron hintaiseen Kuhankuonon retkeilyreitistön karttaan. Itselläni oli mukana kaksi (koko ajan :) puhuvaa ja juoksevaa navigaattoria joiden avulla päästiin hyvin perille 2) Ota mukaan riittävästi syötävää ja juotavaa. Matka on pitkä ja lisäenergia on aina tervetullutta, eikä se suklaapatukka aurinkoisen suon laidalla muutenkaan kamalan pahalta maistunut. 3) Tähän aikaan vuodesta päivä on lyhyt ja pimeys tulee aikaisin. Navigointi pimeässä, vieraassa metsässä ilman otsalamppua ei kuulu ainakaan omiin suosikkiaktiviteetteihin. Lamppu ei paljoa repussa paina. 4) Sää voi muuttua nopeastikin. Eilen nähtiin sekä peilityyni järvi auringonpaisteessa, että lumimyrsky synkässä metsässä. Ja molempia vielä useampaan kertaan. Kerro myös perheellesi missä olet ja koska tulet. Puhelin tietysti mukaan.

Ai niin, mukana olleet eväät:

  • Litra vettä (kaikki ei mennyt)
  • Kolme banaania
  • Massiivinen 37 gramman Fazerin suklaapatukka herkutteluun
  • 100 grammaa Maxim instant energy -geeliä
Paljon muutakin oli reppuun pakattu, mutta yllä olevalla kattauksella mentiin. Ilmeisesti kahden edellisen päivän tuhti tankkaus auttoi jaksamaan, eväät ei nimittäin kovin montaa sataa kaloria sisältäneet.



Eihän siellä oikeasti niin kamalan kamalaa ollut. Kaikkiaan hieno kokemus kaltaiselleni city-sedälle, jolle elämä Ohikulkutien tuolla puolen on eksoottista. Kiitos juoksuseuralle opastuksesta & siitä että pääsin reissuun mukaan. Vielä jäi nälkää.

Täältä tähän.

-Jari-

26. marraskuuta 2015

...paitsi kansantanhua

Vanha sananlasku opastaa kokeilemaan kaikkea kerran, miten sitä muuten pystyy kertomaan tykkääkö/osaako. Tänä syksynä sananlaskun uhriksi arvottiin hyvinkin perinteinen laji eli uinti. Oli kaikin puolin hieno syyskuun 17. päivä, paikkana Impivaaran uimahalli Turussa. Tuleeko siitä mitään kun vesiliukoisen ukon upottaa klooriveteen ja kehottaa uimaan 50 metrin (kyllä, 50 metriä!) altaan toiseen päähän? Jatka lukemista, asiaa selvitellään tuonnempana.

Jotakuinkin kaikki suomalaiset osaavat uida, ainakin jos kriteerinä pidetään sitä että saunan jälkeen hypätään laiturin päästä mereen tai järveen ja räpiköidään takaisin uimaportaille.  Myös minä olen siis "osannut" uida jotakuinkin aina, enkä ole koskaan pelännyt vettä. Vuosien saatossa ehdin myös hankkia PADI:n OWD kortin, mutta siihen se sukeltaminen sitten jäikin. Ei ollut intoa eikä halua jatkaa harrastusta Suomessa. Eipä sukeltamisella myöskään ole juuri muuta yhteistä uinnin kanssa kuin vesi elementtinä. Toki myönnän myös ettei koti-Suomen vedet houkuttelevuudeltaan pärjää Aasian aurinkoisille aalloille niin lämmön kuin näkymienkään suhteen. Tästä syystä vuotuiset uintikerrat avovedessä ovat jääneet yhteen tai kahteen, uimahallissa muistan aktiivisesti käyneeni joskus alle 15-vuotiaana. Ja nyt takaisin aiheeseen...

Edellisen kerran ihan ehtaa matkaa uin armeijassa vuonna -94. Pyrkimyksenä oli pystyä saavuttamaan uimataidon raja, eli 200 metriä. No, menihän se, joskin osa matkasta selällään lilluen ja pelkästään jaloilla potkien. Ei siis tietoakaan vapaauinnista, rintauinnista tai muustakaan oikeasta uintitekniikasta. Siinähän sitä uimataitoa kerrakseen. Lätinät seis ja asiaan.




Käännetään katse takaisin tuohon syyskuun 17. päivään ja Impivaaraan. Päädyin hallille hyvän ystäväni houkuttelemana ja rohkaisemana. Nopean kuntosalivisiitin ja massiivisen lankutuskisan jälkeen rohkeasti pitkään altaaseen ja hullunrohkeana vielä syvään päähän. Hetken vesijuoksijoita syrjään tönittyäni löysin vapaan radan (siinä lukee: kuntouinti hidas), lasit silmille ja menoksi. Hämmästys oli suuri kun pystyinkin uimaan - sitä sammakkoa tietysti - koko matkan altaan toiseen päähän. Kokonaisuudessaan ensimmäinen uintikerta tuotti mittariin valtaisat 300 metriä. Eihän se ihan hirvittävästi ole, mutta kuitenkin 50% parannus armeijan uintitestiin! Viikkoa myöhemmin järkytin itseni uimalla 800 metriä, ja vielä kolme päivää myöhemmin 1500 metriä. Maailmanennätyksiä tuskin kolkuteltiin - millään kriteerein - mutta prosentuaalisesti kehitys oli vähintään hirmuinen. Edelleenkin etenemismuoto oli sammakkouinti (pitäisi olla rintauinti) ja vauhti hyvinkin verkkainen.





Mitäs sitten seuraavaksi? Ylläoleva kuva saattaa antaa osviittaa tulevan kesän ambitioista. Mitä vaaditaan että pystyy kahlaamaan auttavasti läpi minkään mittaista triahtlonia? No ainakin uintiin tarvitaan lisää vauhtia, kuin myös kykyä uida vaadittava matka yhteen pötköön. Näitä lähdettiin hakemaan uimakoulusta, aikuisten jatkotekniikkakurssilta. Kerrankin olin liikenteessä riittävän nöyrällä asenteella, ensimmäisella oppitunnilla opiskelijaparka väännettiin niin kummallisiin asentoihin että raajoihin sattui, happi oli loppua koko ajan ja uimalaseja oltiin lyömässä naulaan... ihan... välittömästi... kele. Ihme touhua. Kurssin nyt lähestyessä loppuaan voidaan käsi sydämellä lausua että triathlonissa tuiki tarpeellinen vapaauinti on todella kaukana sprinttimatkan vaatimasta 750 metrin tasosta. Yltiö positiivisena ihmisenä väitän myös että sammakkouinti on muuttunut rintauinniksi, ainakin jollain tasolla. Viilattavaa riittää enää potkujen, käsivetojen, hengityksen ja pään asennon kanssa, unohtamatta ihan kaikkea muuta uintitekniikkaan liittyvää. Ne kun saa oppien mukaiseksi niin uusi hylie on syntynyt!



Impivaaran uimahallissa kohti peseytymistiloja taapertaessa matkalle osuu allas nimeltä Eero. Allas on pieni, sympaattinen, muttei kovin kutsuva. Ainakaan jos tietää veden lämpötilan. Eero on vajaa neljä metriä pitkä +4 asteinen kylmäallas. Ensimmäisen kerran kun altaaseen sujahtaa kaulaa myöten tulee fiilis järjettömästä kylmyydestä, pakokauhu valtaa mielen ja ainoana ajatuksena: "Pois täältä, äkkiä." Portaita ylös pääsi vähintään yhtä nopeasti kuin alas.

Onneksi ensimmäisellä kerralla seuranani oli yhtä kilpailuhenkinen yllytyshullu. Kolmen kastautumisen jälkeen julistettiin tasapeli, eikä henkilövahinkoja päässyt syntymään. Tämän visiitin jälkeen olen aina lähtiessäni käynyt tervehtimässä Eeroa, vähä kerrallaan pidempiä visiittejä eikä +4 astetta enää niin kylmältä tunnukaan. Kunhan uskottelee itselleen että hengen haukkominen on täysin normaalia :)

Miten tuo yllä oleva kuva tai Eero sitten liittyy uimiseen, triahtloniiin tai mihinkään muuhunkaan? No eräänä elokuun lämpimänä iltapäivänä keksittiin idea ympäri vuoden tapahtuvasta uinnista meressä tai järvessä (hallikin kelpaa jos mieli on heikko). Haasteen lisäämiseksi uinti tulee suorittaa kesken lenkin. Kaikki uinnit suoritettu elokuusta asti. Todisteena linkki marraskuun tallenteeseen.

Fear Not!

2. marraskuuta 2015

Erämaan kutsu



Viime heinäkuun lopusta/elokuun alusta vasenta pohjetta on vaivannut jonkinlainen rasitusvamma. Syy lienee se perinteinen: Liian paljon, liian kovaa, liian nopeasti. Eli kaikkea muuta liikaa, paitsi sitä tärkeintä eli kehonhuoltoa. Vaiva ei suoranaisesti estänyt juoksemista, mutta ontuminen juoksulenkin jälkeisenä päivänä antoi osviittaa siitä ettei kaikki ehkä ollut ihan kunnossa.

Vaivaa pyrittiin hoitamaan hieronnalla, venyttelyllä, kylmällä, kuumalla, foam rollerilla ja luojaties millä. Ei apuja. Pienessä päässäni arvelin että jalan toipumiseen vaaditaan ihan kunnollinen breakki. Sopivasta ajankohdasta ei vaan ollut tietoa.

Kauden kisakalenterin viimeinen tapahtuma oli Ruissalojuoksun puolimaratonin jänisjuoksu. Tarkoitus oli että tauko alkaisi välittömästi Rääkin jälkeen ja kestäisi niin pitkään että kivut ja vaiva ovat kadonneet. Näin siis toimittiin. Jotakuinkin Ruissalojuoksun jälkeen iski myös flunssa joka vei isommat juoksuhalut tehden taukoilusta tavallaan helpompaa. Hiljalleen olo parani 3.5 viikon aikana, flunssa selätettiin eikä jalkakaan tuntunut haittaavan. Muutaman varovaisen ja lyhyen testihölkän jälkeen juostu kymppi vahvisti hartaan toiveen, setä juoksee taas!

Varovaisesti alkuun, aika näyttää riittääkö maltti ja kyky kuunnella omia tuntemuksia.

Vielä jaksaa aurinko nousta ikihonkien takaa

Talviaikaan siirtymisen seurauksena sisäiseen kellooni iski jonkinmoinen virhe, lopputulemana herään aamuisin aina vaan aikaisemmin. No, ongelma ei ole kovin suuri jos sen voi hoitaa juoksemalla. Synttäreideni jälkeisenä keskiviikkona herätys anivarhain, safka ja siirtymä autolla lähelle läpitunkemattomia korpimaita. Tossujen nauhat kiinni ja polkuja tallaamaan. Erinomainen vaihtoehto ainaiselle surffaamiselle ja somessa hengailuun. Suosittelen. Juuri sinä, lähde ulos!




Kyseisenä aamuna aikaa oli tapettavana reilun tunnin verran. Vasten kasvoja iskenyt kuuden asteen pakkanen laittoi pohtimaan varusteiden oikeellisuutta, mutta (tupla-)auringon alkaessa lämmittämään homma alkoi rullaamaan. Kiersin lätäkön ympäri kahteen otteeseen, ensimmäisen pidempää reittiä pitkin, jälkimmäisen rantapolkuja seuraillen.

Uudet lempikengät maastoon: S-Lab Sense Ultra 4 SG

Aikainen sammakko bongattu keskeltä kaislikkoa

Reilun tunnin ja 10 kilometrin jälkeen muutama räpsy ja siirtymä takaisin autolle. Juoksu on mukavaa, polkujuoksu taivaallista.




Maisemat oli sanalla sanoen huikeat. En tiedä onko kyseessä tanakan pönäkkää keski-ikäistymistä, vai haikailua mahdottomien asioiden perään, mutta kieltämättä mieli lepää luonnossa liikkuessa. Rupattelu viime lauantain juoksuseuran kanssa vahvisti omat ajatukset; muutkin ovat kuulleet aamuisen suon kutsun. Kovin montaa vuotta ei tarvitse katsoa taaksepäin, kun prioriteetit olivat einen verran erilaiset.

 Ikää 41 vuotta ja yksi päivä. Silti hymyilyttää
Juoksukilometrejä on tauon jälkeen kertynyt reilut 50. Jalka tuntuu kestävän, nyt vaaditaan malttia ja riittävä määrä venyttelyä ettei ongelma uusiudu.

Tiesittekö muuten että päivät alkavat pitenemään ensi kuun jälkeen? Kevät on käsillä ihan just!

Sama kuva julkaistu myös Instagramissa. Ihan ei kameran kenno pysty taltioimaan todellisuutta

Otokset aukeavat suurempana niitä klikkaamalla. Postauksen kuvat räpsitty 28.10.2015 aamulla ennen kello kymppiä Raisiossa Haunisten altaan ympäristöstä. Ohikulkutien tuolla puolen, keskellä syrjäistä korpimaata.

Muista venytellä!

22. syyskuuta 2015

Sammakkojänis Ruissalossa


Vuonna 1973 alkunsa saaneen Ruissalojuoksun järjestäjät ovat jossain vaiheessa tapahtuman historiaa osoittaneet innovatiivisuutta ja nimenneet matkat Ruisriikiksi ja Ruisrääkiksi. Lyhyempi eli 10km matka kulkee nimellä Ruisriikki ja 21.1 kilometrin (maran puolikas) taipale on sitten se Ruisrääkki.

Kuluvan vuoden Rääkki oli osaltani ehkä kymmenes kelloa vastaan juostu puolikas. Tällä kertaa kilpailulliset tavoitteet oli laitettu syrjään ja oma hommani oli toimia juoksijoille jäniksenä 21.1 kilometrin mittaisella puolimaratonilla. Jänisjuoksuissa pyritään juoksemaan omaan tavoiteaikaan bruttona (siis aika lähtöpaukusta maalilinjan ylitykseen). Olin esittänyt vienona toiveena päästä juoksemaan 1:50 aikaa, tämä järjestyikin. Kyseinen aika on yli PK vauhtini, mutta kuitenkin vielä pari napsua alle oman maksimivauhdin. Tiedossa oli siis leppoisa hölköttely upealla reitillä aina aurinkoisessa Turun Ruissalossa.

Päivän haarnista alhaalta ylös: Adidas Adizero Adios Boost, Zeropoint säärystimet,
2XU kompressioshortsit, Vauhtisammakon Tough Viking paita, Oakley Racing Jacket lasit

Omaa loppukesän ja alkusyksyn harjoittelua on varjostanut pienimuotoinen jalan rasitusvamma joka, huolimatta juoksutauosta ja hierontakuurista, ei ottanut parantuakseen. Tunnettu fakta kuitenkin on että "vamma ei ole oikea vamma ilman näkyviä ruhjeita tai verenvuotoa". Moni muukin näennäisesti fiksu aktiiviliikkuja on pitänyt tuota elämänviisautena, jonka seurauksena pakollinen ja tilaamaton treenitauko vaan jatkuu jatkuu ja jatkuu...

Omakohtaiset kokemukseni rasitusvammoista on niin vähäiset, etten (tietenkään) voinut uskoa että moinen voi sattua omalle kohdalla. Olenhan peräisin siltä ajalta jolloin erityisesti ukot olivat rautaa. Jostain kuitenkin päähäni iskeytyi ajatus ettei ehkä sittenkään kannata lähteä rikkomaan koipea enempää yrittämällä omaa ennätystä, joten leppoisan jänisjuoksun mahdollisuus tuli kuin tilattuna.



Kuvassa säärystimien päällä näkyvä paperiliuska on hyödyllinen jokaiselle aikatavoitteita kisassa itselleen asettaneelle juoksijalle. Oman vauhtinsa suhteessa tavoiteaikaan voi tarkastaa ranteeseen nidotusta taulukosta. Ei enää turhaa hötkyilyä, vaan tiukan ammattimaista suorittamista! :)



Vauhtisammakon Juoksukoulun jänikset

Startin jälkeen tuntui että ruuhkaa olisi ollut hieman tavallista vähemmän. Johtuiko siitä että lähtöpaikka oli siirretty takaisin entiselle paikalleen eli Saaronniemeen, vai siitä että oma vauhtini oli asetettu pykälän verran omaa kisavauhtiani rauhallisemmaksi, mene ja tiedä. Ainoa pienoinen ruuhkapaikka oli kun Aura Golfin 17. väylän kohdalla siirryttiin pois maantieltä pienelle kävelytielle. Osasin kuitenkin ennakoida tämän ja hakeuduin hyvissä ajoin tien vasempaan laitaan. Tästä eteenpäin ruuhkia ei juurikaan ollut ja matka taittui kuten sammakkojänis suuressa viisaudessaan parhaaksi näki. Suuri viisaus ei kuitenkaan kantanut kovin pitkälle.

Reitin alkupätkän jyrkät ylämäet, satunnaiset ruuhkapaikat ja järjestäjien varoittelut kilometritolppien luovasta sijoittelusta aiheutti sen että vauhti oli ajoittain turhankin maltillista. Kympin kohdalla oltiin tavoitevauhtia jäljessä oletettavasti parikymmentä sekuntia, mutta siitä eteenpäin suunta oli oikea ja pienoisella vauhdin kiristämisellä lähestyttiin tavoiteaikaa. 14 km:n merkkipaalulla oltiin aikataulussa. Pikanttina säväyksenä muutoinkin hankalaan päivään oma sykemittarini GPS arpoi hetkelliseksi vauhdiksi kaikkea 4.30 ja 7.40 min/km välillä (asiaan vihkiytymättömille tiedoksi että ero on luokkaa Kaarlo Maaninka meets soffaperuna), tämä ei varsinaisesti helpottanut asetetun aikatavoitteen saavuttamista. Alkumatkasta peesissä ollut isompi joukko oli hajaantunut matkalle, muutaman koviksen kuitenkin sinnitellessä urheasti peesissä. Kuuvasta takaisin tullessa (n. 19-20 km tienoilla) letkaan saatiin houkuteltua pari krampeista kärsinyttä herrasmiestä, jotka pienellä kannustuksella intoutuivatkin mukaan ja lähtivät vielä loppukiriinkin. Ainakin kaksi pelastettua sielua, päiväni ei ollut siis turha!

Viimeinen kilometri meni muita kannustaessa ja osittain siitä johtuen loppuaika painui yli tuon tavoitellun 1:50:n. Kuvittelin myös maalilinjan olevan sen näyttävän kokoisen riemukaaren alla, mutta eihän sillä kohtaa mitään mittalaitteita tai -mattoja näkynyt, tarvittiin vielä parinkymmenen metrin spurtti kalkkiviivoille. Kahdeksan sekunnin överit oli totta, hiivatti. Bruttoaika 1:50:08




Niin, nuo sykemittarit kun nykyisin ovat niin hienoja, että niihin voi ohjelmoida erilaisia lajikohtaisia näkymiä indikoimaan kuhunkin käyttöön merkityksellisiä tietoja. Juoksua varten olen ohjelmoinut näkymiksi mm. hetkellisen kilometrivauhdin, tämän hetken sykkeen, juostun matkan, juostun ajan jne. Lauantaisen jänistelyn aikana sitten aprikoin että kuinkas ne mittarin näkymät näyttivät perin juurin vierailta. Koitin kiivaasti - kesken juoksua - saada haluamani näkymän ruudulle, mutta kissan viikset. Kirosin sitten Suunnon insinöörit syvimpään manalaan, mittari kun oli ihan selkeästi itsestään muuttanut asetuksia. Maalissa pysäytin mittarin ja näyttöön pompahti mieltä ylentävä viesti: Olin juuri suorittanut 21.1 kilometrin rullaluistelun. Olin siis lähdössä ryssinyt sykemittarin kanssa ja valinnut suoritettavaksi lajiksi juoksun sijaan rullaluistelun.

Toivottavasti kenenkään ennätysyritys ei romahtanut jäniksen sananmukaisesti väärään lajinvalintaan. Ripottelen tuhkaa päälleni ja lupaan pyhästi oppineeni läksyni. Tältä osin.

Jalan rasitusvammaan palattaneen myöhemmin.

8. syyskuuta 2015

Tough Vikings Kaisaniemi, Helsinki - Sammakot Viikinkeinä maassa, kurassa ja meressä



Lauantaina 5.6. ravattiin Helsingin Kaisaniemessä Tough Viking niminen esteratakilpailu. Tapahtuma ei oikeastaan ollut juoksukilpailu - tai mikään muukaan kilpailu - vaan fyysistä ja henkistä kanttia koetteleva 12 kilometrin mittainen jalkaisin edettävä rypistys, jonka aikana kukin kilpailija tekee parhaansa suoriutuakseen matkan varrelle sijoitetuista 21 esteestä. Mikäli yksittäistä estettä ei kykene syystä tai toisesta suorittamaan, tuli rangaistukseksi suorittaa 30 yleisliikettä eli burpeeta. Penaltyn jälkeen matka jatkui kohti seuraavaa rastia.

Kyseinen kilpailumuoto on saavuttanut maailmalla varsin suuren suosion, samankaltaisissa tapahtumissa päästään tyypillisesti useampaan tuhanteen osallistujaan. Helsingin kilpailuun oli ilmoittautunut yli 3500 - omasta mielestään - rohkeaa Tough Vikingia. Näinkin suuri osallistujamäärä houkuttelee yhteistyökumppaneita, joka taasen mahdollistaa investoinnit, jota kautta tapahtumasta saadaan näyttävä, jolloin siitä tulee houkutteleva, jolloin saadaan lisää osallistujia, joka tekee tapahtumasta houkuttelevan sponsoreiden silmissä... Ilahduttava anomalia näiden huonojen talouslukujen aikana. 





Reittikartta rasteineen löytyy alta. Mikäli tapahtuma kiinnostaa, niin esteisiin voi halutessaan perehtyä YouTubessa. Ja koska olen vätys, en jaksa luoda tämän informatiivisempaa esitystä yksittäisistä esteistä: Alkuun oli ne jenkkifutarit taklaamassa, sitten rengaseste jossa hypittiin autonrenkaiden yli ehkä 50 metrin matkan, seuraavaksi sukellettiin meressä kelluvien kolmen tynnyririvin ali, ryömittiin armeijan PASI-sotilasajoneuvon alta & kiivettiin toisen yli, negatiiviseinän (väärään suuntaan vino) ylitys, verkon alla ryömimistä mudassa, puomilla tasapainoilua, jyrkkää savista(?) mäkeä ylös ja alas, piikkilangan alta ryömintää savessa, monkey bars, virtaavan kanavan yli kahlaus, verkkoseinä, tikapuita, joku tulijuttu, kiivettiin köysiä, etc... En mä edes muista niitä kaikkia. Joka välissä juostiin, onneksi. Loppuun sähköä, paitsi että sähköt oli loppu. Kai. Maalissa meillä kaikilla oli mukavaa.




Turkulainen Vauhtisammakon Juoksukoulu oli mukana kahdella huikean vahvalla joukkueella. Oli nopeutta, kokemusta, nuoruuden intoa, raakaa voimaa ja teknistä ylivertaisuutta. Ja sitten siellä oli se toinen tiimi, eli meidän miesten joukkue. Kuvan perusteella voi verrattaen helpolla tehdä johtopäätöksen, että tiimin vahvuudet painottuvat teräksisen lihaskunnon sijaan juoksunopeuteen. Katu-uskottavuutta sentään riittää!
Kerkko, Joona, Mikko, Jari ja Joonas. Tough Vikings or something else?

Lauantaina ajoissa Stadiin, auto parkkiin, kaatosateessa käppäilyä Kaisaniemeen, panikointia, alkulämpät & lähtökarsina here I come! Ruuhkien ja jonotuksen välttämiseksi joukkueen strategiana oli lähteä heti paukusta rivakasti liikenteeseen. Ekalla ja toisella rastilla joukkue pysyi hyvin koossa, mutta ensimmäisen uintirastin jälkeen Mikko, Joonas ja Joona lähtivät karkuun. Jo tässä vaiheessa päätin että jään odottelemaan Kerkkoa ja jatkamme matkaa yhtenä tiiminä maaliin asti. Vamos!

Alkumatkasta tutkaparimme eteni hyvää kyytiä vaaroja halveksuen ja matkasta nauttien. Juoksimme oman lähtömme kärkipäässä, joten 10 minuuttia aiemmin lähteneen ryhmän peräpää tuli äkkiä vastaan. Karu totuus oli että samaan aikaan reitillä oli satoja muitakin urheita, jonka seurauksena jotkin esteet olivatkin hyvinkin ruuhkaisia. Jotain itse tapahtumasta kertoo myös se ettei kukaan juossut ohitsemme, siis silloin kuin juostiin. Esteillä ohittelua varmasti tapahtui. Loppuajan kannalta äärimmäisen huono strategia oli ensin jonottaa esteellä 5 minuuttia, kylmettyä, yrittää suoritusta, epäonnistua ja vasta sitten suorittaa vaaditut 30 burpeeta. Sitäpaitsi ne burpeet oli helvetin tylsiä. Muutamalle esteelle tullessa burpeet tuntuivat parhaalta vaihtoehdolta. Kerran vielä, burpee, burpee. Jossain vaiheessa 19 estettä oli suoritettu/ohitettu, edessä enää sukellus jääpala-altaaseen, NRJ 10000V -sähköiskut ja maali. Paitsi että Suomen hilpeä syksy oli sulattanut kaikki jääpalat eikä vesi ollut kylmää ja kaikkien odottamasta sähköiskuesteestä oli otettu töpseli irti. Jälkimmäinen oli kilpailun johdon ja pelastuslaitoksen turvallisuussyistä tekemä yhteispäätös.

Maalissa oma loppuaikani 1:31:32 oikeutti sijalle 221. Vauhti ei siis ihan riittänyt podiumille, mutta kun matkaan lähti kaikkiaan 3093 urheaa niin eihän se ihan kelvottomasti mennyt, ainakaan tilastollisesti? Kaikki tulokset löydät täältä. Miesten joukkuekisassa Sammakot kapusivat sijalle 5, naisten kisassa Vauhtisammakoiden joukkue kiisi sarjansa murskavoittoon, eroa toiseksi tulleeseen tiimiin musertavat > 10 minuuttia. On ne kovia, hyvä tytöt!





Kokonaisuudessaan kuitenkin hauska tapahtuma. Oman mielipiteeni mukaan tällaisen tapahtuman ei tulisi olla "kisa", vaan koko eventti voisi olla jopa ilman ajanottoa jossa joukkueet pyrkisivät yhdessä parhaaseen tulokseen. Niin kauan kuin esteillä oikominen tai tehtyjen burpeiden määrän hento 'yliarviointi' on mahdollista niin aikaa on turhaa käyttää suureena paremmuutta mitattaessa. Silti ensi vuonna uudestaan. Tietty!


ARE YOU TOUGH ENOUGH? HELL YES ! ! !

Himoittu harvinaisuus - Tough Viking finisher riipus

Mikko poseeraamassa kunnioitusta herättäneen seinän edessä. 
On muuten livenä paljon isompi, seinä 

Klassinen, kerta toisen jälkeen täysin kelvottomaksi osoittautunut kombo:
Märkä paperikassi sullottuna liian täyteen kamaa. Mitä tästä opimme? Tuskin mitään

Sammakkopos(s)e maalissa

Lessons learned:

  • Ole ajoissa paikalla - Tällä kertaa kisaan ilmoittautuneita oli yli 3500 joista jokainen enemmän tai vähemmän yhtä täpinöissään kuin sinä. Kannattaa haistella kanssajuoksijoiden fiiliksiä, sekä tarkkailla suorituksia esteillä. 
  • Älä pue parasta päälle - Varaudu siihen että kaikki kastuu, kurastuu, hiekkastuu, savistuu, repeää, sulaa, syttyy tuleen tai sitten vaatteilla vaan tapahtuu jotain pahaa. Jos kuitenkin haluat laittaa sen pinkin paidan koska "se vaan on niin ihana", niin se on entinen. You have been warned. 
  • Less is more - Mitä enemmän on vaatteita päällä, sitä enemmän ne painaa märkänä. Yhden tapahtuman perusteella tohdin suositella pitkiä trikoita ja pitkähihaista paitaa, mielellään kokolailla tyköistuvaa mallia vaikka oma(kaan) kroppa ei kovin atleettiselta näytäisikään. Lepattavat lahkeet ja löysät paidanhelmat suorastaan janoavat tilaisuutta tarttua kiinni matkalla väijyviin piikkilankoihin tai muihin luonnon muovaamiin esteisiin
  • Pidä hauskaa! Vaikka eventti kellotetaan, niin monelle meistä itse kokemus on loppuaikaa tärkeämpi. Matkalle osuneet 21 estettä antoivat varmasti jokaiselle mahdollisuuden ylittää itsensä tai vähintään koetella rajojaan. 
  • Kannusta ja auta muita tarvittaessa. Vaikka matkaa tehdäänkin kuraisena ja verissäpäin, niin ei sentään ihan tosissaan. Matkalla heitetyt ylävitoset & verbaaliset kannustukset auttoivat itseäni, vastaantulijoiden hymyistä päätellen tsemppaus kelpasi muillekin. 

Kuluvan vuoden aikana meitsi on juossut mm. kaksi maratonia, 60 kilometrin Suomi-juoksun Perniössä, sekä toisaalta tästä blogista löytyvä Vartiovuoren Gorilla -kilpailun.  Tämän hetken juoksukalenterissa enää Ruissalojuoksun jänistely, sen jälkeen olisi kiva tehdä jotain ihan muuta.

Täältä tähän

14. elokuuta 2015

Eräänä elokuisena lauantaina Turun Vartiovuorenmäellä

Juoksukauden leikkimielinen(?) huipentuma eli Vartiovuoren Gorilla kilpailu ravattiin - nimensä mukaisesti - Turun Vartiovuorenmäellä lauantaina 8. elokuuta. Kisassa juostaan kahden tunnin ajan noin 600 metrin mittaista reittiä. Kierros pitää sisällään jyrkähkön nousuosion joka koostuu 144 portaasta, sekä laskuosuuden jossa helposti juostavan alamäen lisäksi lönkytellään myös parikytä porrasta alaspäin. Huoltopiste ja kierroslaskenta oli järjestetty varjoon portaiden yläpäähän. 

Pakollinen selfieräpsy

Oma valmistautuminen kisaan oli jotakuinkin onnistunut; Vauhtisammakon juoksukoulun treeneissä oli painettu tunnollisesti päivän kunnon mukaisesti, fillariakin oli poljettu - joskin valitettavan vähän. Edellinen juoksuharjoitus oli saman viikon maanantaina suoritettu Vauhtisammakko Tough Viking -tekniikkatreeni. Omat ennakko-odotukset olivat siis varovaisen optimistiset, joskin odotin että edelliseltä vuodelta tuttu podiumin kolmospaikka olisi varattu minulle. Pari päivää ennen kisaa otin rennosti fillaria polkien ja epätyypillisen lämpimistä kesäpäivistä nauttien.


Vartiovuoren Gorilla - tuo himoittu kiertopalkinto

Startin tapahduttua koko kymmenhenkinen lauma pyrähti liikkeelle karkeasti arvioiden - täysiä (itsellä ensimmäinen kilometri koko kisan nopein), ei tietoakaan leppoisasta tai toverillisesta hengestä. Otin paikkani jotakuinkin letkan puolestavälistä ja lähdin pieteetillä rakentamaan omaa suoritustani. Viime vuodesta opitun mukaisesti alamäet rullattiin niin kovaa kuin oma juoksutekniikka antoi myöden, ylämäkiosuudella säästeltiin paukkuja ja edettiin rauhallisemmin.  

Melko nopeasti ennakkosuosit Teemu ja Eetu karkasivat horisonttiin, itse jatkoin tasaista etenemistäni kolmannella sijalla. Rutiinit palasivat mieleen nopeasti: Ylämäet rauhassa, alamäet rennon kovaa, juotavaa joka toisella kierroksella, muka-hauskojen kannustusten huutelua ohitettaville. Sitten se tapahtui, Eetu pölähti kierroksella ohi varsin lennokkaalla askeleella. Tässä vaiheessa taidettiin olla noin tunnin kohdalla eli kisan puolivälissä. Oma juoksu ei todellakaan tuntunut lennokkaalta ja jonkinmoista hyytymistä oli aistittavissa korvien välissä. Taisin jopa raportoida tilanteesta kierroslaskennasta vastanneelle Minna H:lle. Tuttuun tapaan Minna ei ottanut negatiivisuutta kuuleviin korviinsa ja kannusti minut matkaan seuraavalla kierrokselle.

Tässä vaiheessa olin toisena tai kolmantena. Juoksijan hymy paljastaa ettei tunnu missään

Hiljalleen fiilikset kohosivat, juoksu alkoi taas kulkea ja huomasin ettei kakkosena juossut Teemu saanut minua kierroksella kiinni, myöskään kärki (Eetu) ei päässyt enempää karkuun. Päinvastoin, porrasosuuksilla sain Eetua hiljalleen kiinni, kun taas alamäkeen mentiin kovaa kyytiä mutta samaa vauhtia. Vähän myöhemmin havaitsin ohittaneeni Eetun ja nousseeni kärjen kanssa samalle kierrokselle. Hämmästyksekseni Eetu jäi taakse, ylämäkeen portaita kavutessani sain järkytyksekseni vielä Teemunkin kiinni. Huollossa urheilujuomaa, suullinen sitruunalimaa (kiitos Anni Liukka mielikuvasta) ja helvetillistä kyytiä alamäkeen rukoillen ettei tuo kuluvana vuonna alppikauriin hommiakin menestyksekkäästi hoitanut herrasmies pysyisi peesissä.


Toinen ennakkosuosikeista, kova
Ja se toinenkin, yhtä kova. Vuoden 2014 Gorilla


Mistähän nimi 'porrashelvetti'? 

Yhdellä ei tunnu missään...

...kun taas toisilla alkaa jo painamaan


Olin siis kakkospaikalla, juoksu kulki, energiaa ja nestettä riitti, olin voimain tunnossa joten aloin tunkkaisessa mielessäni jopa puntaroimaan voittomahdollisuuksiani. Kahden tunnin aikaraja lähestyi kuitenkin uhkaavasti eikä kisan ykkösmiestä näkynyt missään. Onnekseni Minna huuteli väliaikatiedotuksia ja pian näinkin kärjen n. 200 metrin mittaisen Uudenmaankadun pätkän toisessa päässä. Lähetin tilauksen jaloilleni: Lisää vauhtia perkele! Seuraavalla kierroksella ero 100m, sitä seuraavalla kerralla huollossa tasatilanne.

Leppoisasti rullaten alamäkeen
Ei tunnu missään vai lasittunut katse? :D

Kisa oli melkein finaalissa, arvelin että jos vielä yhden kierroksen rypistäisin kovaa kyytiä niin vauhti saattaisi riittää ykköspalkinnon kotiin viemiseen. Pari harppausta rappusia ja jälleen alamäen kimppuun. Tiesin Eetun tulevan alamäet kovaa, joten koitin palautella mieleen Vauhtisammakoiden tekniikkaoppeja ja rullata rennosti korkealla kadenssilla. Taakseni en uskaltanut katsoa, sehän tunnetusti on heikkouden merkki, vaan ravasin koko matkan Tähtitornilta reitin alimpaan kohtaan eli Uudenmaankadun alapäähän taakseni kurkkimatta. Vielä viimeiset portaat ja tuo himoittu kiertopalkinto päätyisi paraatipaikalle ikkunalaudalleni. Viimeistä kertaa noita 144 porrasta könytessäni kuulin Eetun puuskuttavan lähellä - omat sykkeet yli 190 - mutta en aikonut luovuttaa. Ylätasanne, maaliviiva, aplodit muilta kilpailijoilta. Olin ykkönen!

Gorilla on selätetty. Kauan eläköön Gorilla!



Tilastoa:
2 tuntia, 18.9km, avg HR 170, max HR 191, nousua 924m, kapuamista 4400 porrasta. Max pace noin puolentoista tunnin kohdalla alamäkeen 3:28

Tulokset:
1. Jari 31 kierrosta
2. Eetu 31 kierrosta
3. Teemu 30 kierrosta

Kaikkiaan mainio tapa treffata samanhenkisiä, enemmän tai vähemmän tuttuja kerran vuodessa. Juoksun jälkeinen ryhmäpotretti antaisi osviittaa siitä että muutkin viihtyivät. Näihin tunnelmiin. Nähdään taas ensi vuonna!

Kuvat: Tommi Jansson & Janne Peippo

9. elokuuta 2015

Running a marathon vol II. - Masku


Taas kerran sorruin liian kunnianhimoiseen kirjoitukseen. Seurauksena postauksen raakile joka ei valmistu koskaan. No, kuukausitolkulla Maskun maratonin jälkeen tällä mennään.

Huhtikuussa ravattu Maskun juoksu oli elämäni toinen maraton. Valmistautuminen ei poikennut aiemmasta: Vauhtisammakon juoksukoulun treenit kolmesti viikossa & siihen päälle pyöräilyä maastossa epämääräisen säännöllisesti. Lähempänä maraa yksi tai kaksi pitempää oletettua kisavauhtista testijuoksua & viimeisellä viikolla muutenkin melko kevyttä tekemistä. Torstaina ja perjantaina sitten evästä vähän tuhdimmin.






"Kisapäivä valkeni selkeänä ja kuulaana..." Ja paskat: Vettä sataa, lämpötila huiteli jossain viiden asteen paikkeilla. Kevät. Perinteiseen tapaan suurin murhe valmistautumisessa oli kisavaatetuksen valinta, onneksi edellisenä päivänä olin ollut valveilla ja taklannut tämän valtaisan dilemman huolella.



Itse juoksu eteni smootisti plänien mukaan. Paukusta liikkeelle noin 5 minuutin kilometrivauhtia. Melko nopeasti letka harveni, eikä ruuhka haitannut omaa juoksua. Sadekaan ei haitannut alun jälkeen, kroppa kun tuottaa melkoisesti lämpöä reippaammin juostessa.

Tankkausta varten olin etukäteen ajatellut juoda jokaisella huoltopisteellä järjestäjien tarjoamaa urheilujuomaa ja noin puolen tunnin välein imaista pussillisen High5:n 40 gramman energiageeliä. Valitsin High5 geelit siksi että ne on todettu toimivaksi omalle (ajoittain melko ongelmalliselle) vatsalle. Pientä jännitystä juoksuun toi järjestäjien tarjoama Dexalin urheilujuoma, jota en ollut ennen testannut. Jokaisen Dexal mukillisen jälkeen meni noin 10 minuuttia jolloin vatsassa alkoi tuntua verrattain epämiellyttävältä. Osasin kuitenkin yhdistää syyn ja seurauksen, jolloin jätin urheilujuoman pois ja siitä eteenpäin huuhdoin geelit alas pelkällä vedelle. Toimii.



Kannoin mukanani kuutta geeliä pakattuna oivallisen SPIbelt -vyölaukun lenkkeihin. Pussukat pysyivät kyydissä ilman ongelmia, mitä nyt hermot oli mennä niiden satunnaiseen hölskymiseen vyötäröllä. Tungin jäljellä olleet geelit vyön vetoketjutaskuun, problem solved. Mutta asia jota kannattaa pohtia ennen seuraavaa maraa.

Olin ajatellut lähteä liikenteeseen varovasti noin 5 min/km pacea. Jälkikäteen tarkasteltuna tämä oli hyvä taktiikka ensimmäisen kymmenen kilometrin ollessa kisan hitain, sitten kolmas kymppi, toinen kymppi, kun taas viimeinen kymppi oli selkeästi parasta kyytiä. Oman juoksun kolme nopeinta kilometriä; 40. 4:29, 41. 4:16 ja 42. 4:08. Jo perinteeksi (maraton, cooper, Perniön 60km juoksu) muodostuneeseen tapaan myös negative split oli totta.



Palautuspulla




Sohvaperunan sotisopa ulkoisia haasteita vastaan



Loppukiri oli kymmenen kilsan mittainen, virallinen loppuaika 3.25.34 tarkoittaa keskimäärin 4:52 pacea. Noin 20 minuuttia parannusta edellisen maratonin aikaan. Vielä jäi nälkää...